Junnu ja Tikru :)

Junnusta kyseltiin, niin todettakoon että hän on jälleen näköpiirissä. Siis meillä ei ole mitään meneillään, mutta pyöritään samoissa ympyröissä. Aluksi vähän välttelin häntä, mutta tänään viimeksi totesin että juttelu hänen kanssaan sujuu ihan normaalisti. Ehkä minulla ei sitten ole tosiaan mitään suurempia tunteita häntä kohtaan, niinkuin jo aiemmin epäilinkin. Ainoastaan se, että kaikki tietävät meistä saa minut vähän hämilleen ja käyttäytymään viileämmin häntä kohtaan kuin haluaisin. Tunnen liikaa uteliaita silmäpareja ympärillä.

Noniin, älkää nyt naurako tai ärsyyntykö, mutta nimeän tämän uuden jännän miehen Tikruksi, koska jokin outo nimi piti löytää. Hän on sen verran erilainen, kuin miehet joista normaalisti kiinnostuisin. No eipä hänestäkään mitään uutta sanottavaa. Tai no jotain sentään... Yhtenä päivänä hän avasi eräänlaisen facebook-keskustelun kanssani, mitä ei siis ole ikinä tapahtunut. Siis sisällössä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin... Niin ja selvästi hän yrittää avata keskustelua kanssani tai päästä mukaan keskusteluun, jos sellainen hetki vain tulee kohdalle. Kaiken tämän voi kuitenkin myös laittaa kaveruuden piikkiin. Ollaan nyt oltu parissa bileissä ja keskusteltu enemmän, niin on myös ihan luonnollista että hän haluaisi jutella kanssani. Niin että enpä vedä tästä mitään johtopäätöksiä (hahahah... enpä.).

Mielikuvituksen ja todellisuuden sekoittamat sävärit

En ole onneksi vieläkään nolannut itseäni, jes! Paitsi, että menin paljastamaan kaverilleni olevani jossain määrin kiinnostunut (tai jotain muuta määrittelemätöntä) eräästä työkaveristani. En vain osannut pitää sitäkään omana tietonani. Why, oh why? Sain todella epäuskoisen reaktion kaverilta, koska tämä kyseinen tunteideni kohdehan ei välttämättä ole yleisen mielipiteen mukaan kaikkein komein tai vastaavaa. Sitä paitsi hän on varattu, vaikka huhu kertookin että suhde on ollut jo pitkään kylmenemään päin... 

En aio mitenkään edetä tässä asiassa, varsinkin kun näistä minun tuntemuksistani ei aina ota selvää, että kuinka luotettavia ovat. Ennen en edes juurikaan noteerannut häntä tai hakeutunut juttusille, mutta viime aikoina olen viihtynyt aikas paljon samassa tilassa ja hakenut katsekontaktia varkain. Välillä minusta tuntuu, että hänkin jää liian pitkäksi aikaa katsomaan minua, mutta saatan toki olla myös vainoharhainen...

Hauskaa silti, että on tällaisia ajatuksia pitkästä aikaa: jotain jännittävää, arvaamatonta ja se ihana 'entä jos sittenkin' -tunne. Ehkä en olekaan täysin turtunut vanhapiika vielä.

Mielikuvitus kiusaa

Tiedättekö sen tunteen, kun kuvittelee kaiken tarkoittavan jotakin, mut tosiasiassa mikään ei tarkoita mitään? No nyt on juuri sellaista ilmassa. En voi edes kirjoittaa mistään niistä, kun ovat niin pieniä juttuja, että vain ylianalysoiva yliyksinäinen sinkku voi lukea niistä jotain merkityksiä. 

Tässä on siis ollut työpaikan pippalot ja nyt olisin valmis hyppäämään petiin melkein jokaisen miespuoleisen työkaverini kanssa, ajatuksen tasolla siis. Melko huolestuttavaa... Voi hormoni paratkoon... Vielä huolestuttavampaa on, että kuvittelen heidän miettivän samoin. Ja että näitä pippaloita on tulossa lähitulevaisuudessa lisää hyvää tahtia. Tiedä, minkä sopan saan vielä aikaiseksi.

En ole siis tehnyt vielä mitään. Mitään ei ole tapahtunut. Huh...

Uudistin vähän tuossa ulkonäköänikin, niin senkin seurauksena kuvittelen nyt olevani tosi hottis eli varmaan minusta huokuu ympäristöönikin kaikenlaisia merkkejä sun muuta :)

Ps. en ole ehtinyt pysyä perässä kenenkään muun blogikuulumisissa. Suokaa anteeksi! Yritän ehtiä jossain vaiheessa päivittää!

Joku tällanen superkiusallinen hetki mulle just vois tapahtuu:

"...ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin, että usko sulla säilyis suuriin unelmiin..."

Se varattu tyyppi tosiaan kävi täällä vielä kerran, juotiin kupilliset teetä ja juteltiin. Siinä se. Tuskinpa siitä mitään enää kuulen. En olisi kyllä halunnut häneltä mitään läheisyyttä enää. Olispa kiva löytää joku, joka kiinnostais mua vielä päivänvalossakin ja olis VAPAA.

Oon ollut kaksi päivää vapaalla ja arvatkaapa olenko vieläkään tehnyt gradua?? No enpä tietenkään. Sen sijaan olen siivonnut kaksi päivää niin, että täällä on nyt niin siistiä ettei ole ollut ehkä koskaan sinä aikana, kun olen tässä asunut. Harmittaa, että en saa ikinä siivottua kunnolla itseäni varten. Vaaditaan joku sovittu vierailu, että viitsin tarttua toimeen. Tällä kertaa kyseessä on joku tyyppi, joka tulee ottamaan kuvia asunnosta, jotta tätä saa sitten vuokrattua eteenpäin, kunhan tästä häippäsen joskus vielä tämän vuoden puolella.

Ihan kiva aloittaa taas alusta jossain uusissa maisemissa. Sama kaupunki, mutta vähän eri suunnalta. Ja paljon lisää tilaa!!! Muutto tosin tuo mieleen edellisen muuton ja sen myötä kaikenlaisia tunteitakin... Exä sai kyllä paremmat kortit; on kihlattua, auto, oman alan työ ynnä muuta. Etenkin se kihlattu...

Välillä vieläkin mietin, valitsinko jotenkin kohtalon vastaisesti. Olisiko minun kuulunut jäädä siihen ja taistella niin kauan, että olisimme saaneet homman toimimaan? Mietin kuinka onnellinen olin niinä hetkinä, kun meni hyvin. Mietin, mistä kaikesta luovuin kun päätin selvitä yksin. Ja kuinka mahdottomalta tuntuu uuden miehen löytäminen! Vuosi vuodelta mahdollisuudet pienenevät, kun tämän ikäiset ihmisethän ovat jo kihloissa/naimisissa jne. 

Toisaalta taas järki sanoo, että jos minä kerran valitsin väärin, niin miten on mahdollista, että exä löysi onnen ja kenties sen Oikean itselleen loppuiäkseen? Ja hei haloo, en kai minä nyt mikään ainoa about kolmikymppinen sinkku ole!? ...enhän..?

Mitä siellä baarissa liikuksiikaan..?

Hei muruset!

Hidasta, jokseenkin yksinäistä vapaapäivää vietellään täällä. Siivoilen ja pohdin, josko jaksais avata gradutiedoston. Olis jo pikkuhiljaa aika sitäkin jatkaa. Olen tosin jo edistynyt sen verran, että olen keksinyt miten voin muokata aihetta joutumatta kuitenkaan ihan alusta aloittamaan. Jotain positiivistakin siis sillä saralla.

Viikonloppuna cioccolata oli baarissa pitkästä aikaa ja totaalisesti yllätti itsensäkin menemällä juttelemaan eräälle miehelle. Keskustelunaloitus oli jotain luokkaa: "Moi, mikä meno?" Oon kyllä verbaalisesti lahjakas ;)

Noh, siihen sitten jumiuduin juttelemaan loppuillaksi ja juomaan miehen tarjoamia drinksuja. Oli niin mukava tyyppi ja keskustelu luontevaa, että lähdin siitä sitten jatkamaan hänen luokseen. Hän ei ilmeisesti halunnut mennä varsinaiseen seksiin asti, tai ainakaan ei menty. Muuta kivaa oli kyllä, ainakin minulle, vielä aamullakin. Aamulla selvinpäin keskustellessa minua alkoi kyllä ärsyttämään miehessä jo aika moni seikka. Juttujen sävy oli vähän sellainen ylimielinen ajoittain. 

Hän heitti minut kotiin ja antoi numeronsa, jos olisin vielä myöhemmin rapularuokaa hänen seurassaan. En sitten kylläkään halunnut, lähetin vain viestin jossa totesin että oli ihan kivaa ja vois mahdollisesti nähdä toistekin.

Naiivisti kuvittelin, että kun mies noin kevyesti jutustelee, vie kotiinsa eikä osoita mitään äkillisiä mielialanvaihteluja tms., hän on vapaa... Viesti tuli myöhemmin takaisin: "...kai muistin kertoa olevani varattu..?" 

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en olisi hänen kanssaan mitään vakavampaa halunnutkaan, mutta olisin voinut nähdä toiste ja pitää kivaa tai viettää aikaa muuten vaan. Enemmän kuin se, että hän olisi jotenkin loukannut minua, ärsytti se, että joku voi noin rennosti pettää menemään. Olisi kai pitänyt tajuta, ettei minua vanhempia sinkkumiehiä baareissa enää parveile. Ja unohdin sen pikkujutun, että aina pitäis muistaa kysyä: "Ootko varattu?" Hohhoijaa...

Saatan nähdä tyypin silti uudestaan, ehkä jopa tänään. Hän lupasi tuoda mulle erään jutun, joka uutena maksaa paljon ja minulla on sellainen todella vanhanaikainen versio. Ajattelin ottaa sen vastaan ja olla miettimättä sen enempiä kuinka outoa sekin on. Olen köyhä ja muutenkin kaikki on ihan arsesta.

Täti ja sen 12 liskoa

"Taas" täällä :)

Oikeastaan :( eikä :) Jatkan perinteistä valitusvirttäni...

Näin äsken itseni parisenkymmentä vuotta myöhemmin samassa tilanteessa: sohvalla yksin, kakkupala lautasella sylissäni katsomassa jotakin melankolisia tunteita herättävää elokuvaa ja kaatamassa viiniä lasiin. Apua! En ollut onnellinen. Ei riittänyt, että lemmikkilisko vieressäni mulkoili minua eri suuntiin kääntyvine silmineen. Kaiken lisäksi minulla ei vieläkään ollut tarpeeksi rahaa eikä puhelin ollut pitänyt mitään ääntä koko päivänä. Surullista.

No niin, sanomattakin selvää, että mitään mieskuvioita ei ole. 

Jaa... pussailin mä kaverin häissä jonkun kanssa, mutta ei siinä sen suurempia kipinöitä ollut.

Exä kävi kahvilla ja kirosin mielessäni, et miks sen piti näyttää niin hyvältä just sillon. No ei siinä kummempaa, taistelin itseni kanssa ja juteltiin mukavia hänen hyvistä tulevaisuuden kuvistaan ja minun seisahtaneesta elämästäni.

Yksi kiva uutinen on: kämppä vaihtuu kai isompaan jossain välissä. Niin ja onhan lokakuussa toki tiedossa muutamatkin pirskeet. Siihen asti hiljaiselo jatkuu. 

On eräs nettikontaktikin, mutta taitaa kadota hänkin jonnekin hissun kissun. Mikä siinäkin on? Mähän olen ihan hyvännäköinen nainen!? Prkl!

Huuhaalandiassa

Pitäisköhän aloittaa rajoittamaan netin/TV:n käyttöä Daaliahn tapaan..? Ne yhdessä ovat ehkä suurin syy aikaansaamattomuuteeni. Tänään minun piti siivota oikein kunnolla, tai sellainen ajatus minulla ainakin oli vielä töistä päästyäni... Kuinkas sitten kävikään? - Tiskasin heti kotiin tultuani ja sen jälkeen rojahdin sohvalle katsomaan Suurinta Pudottajaa. Siinä kuolivat ne suunnitelmat. Sen jälkeen menin koneelle, viikkasin (sentään) vaatteet kaappiin, minkä jälkeen sohva kutsui jälleen. Katsoin Frendit. Sitten aloin katsoa boxilta jotakin elokuvaa, jonka olinkin jo nähnyt, joten jätin sen kesken ja aloin katsoa jotakin juuri alkavaa elokuvaa. Noh, se loppui äsken ja nyt kello on 23:00!!!!!! Että siinä meni taas tämäkin ilta: katsellen kuviteltua elämänmenoa hypnoottisesta laatikosta. 

Kämppä on edelleen sekaisin, elämäni on edelleen paskaa ja minä alakuloinen. No mistähän hitosta se johtuu??! Pitäiskö katsoa peiliin?

Kahtena aamuna olen jo onnistunut pitämään koneen kiinni ennen kuin olen lähtenyt töihin. Sen sijaan olen lukenut lehteä. Ehkä pitää aloittaa pienin askelin.

Ja anteeksi (itselleni?), palasin deittinettiin. Mutta en taaskaan tee siellä mitään!!! ahahahahah :) Mietin, kuinka mahdollista edes on, että löytäisin jonkun, joka kelpaisi minulle. En itsekään kelpaa itselleni.

Unimaailma

Varmaan tekin ootte joskus nähneet unia, joiden jälkeen kun herää, ei voi muuta ku ihmetellä ääneen: "Mitä helvettiä?!" :) Hahaha, oikeesti ne on just niitä parhaita. Siis, jos on tarpeeks huumorintajua ;)

Viime yönä esimerkiksi näin unta, että tapailin Junnua salaa (ei niin kaukana tosielämästä). Jossain vaiheessa oma äitini sitten aavisti, että minulla on joku mies ja yritti sitten urkkia asiaa selville sanomalla, että kyllä minä voin vanhemmilleni kertoa kenen kanssa olen, oli se sitten kuka tai millainen mies tahansa. Tässä vaiheessa Junnu astuu ovesta sisään, kaikki esittelevät itsensä ja on niin onnellista että. ...Paitsi, että minä häpeän kuollakseni ja mietin, etteikö kukaan muu kuin minä muka näe kuinka nuorelta Junnu näyttää!? Miten kukaan ei sano mitään? Enhän minä nyt voi noin nuoren pojan kanssa olla!!

Joop...

Ensinnäkin, Junnu ei tosiaan halua mitään oikeeta suhdetta mun kanssa enkä minä hänen. Toiseksi, valitettavasti minä oikeastikin ajattelen noin - että olisi noloa olla jonkun niin nuorennäköisen kanssa. En kyllä tiedä huomaisiko ulospäin edes mitään, koska itsekin näytän ihan teiniltä...

Lomalla taas näin unta, että menin exän luona käymään. Kun kerran en ollut kuullut hänestä pitkään aikaan mitään (totta). Noh, ovi oli auki, joten menin suoraan sisään. Exä istui tv:n edessä pelaamassa pleikkaria tms. Jäin parin metrin päähän, hänen selkänsä taakse seisomaan ja katselemaan (tosi normaalia :). Siinä tovin katseltuani häntä äännähdin: "krhm..." jolloin hän tietenkin huomasi minut. Tunnelma oli ymmärrettävistä syistä aika jäätävä. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Yritin siinä sitten 'casually' kysellä kuulumisia, mutta exän vastaukset olivat hyvin lyhyitä ja tylyjä. (No hei, ex nainen on hiipinyt mitään ilmoittamatta sisään ja seissyt selän takana ties kuinka kauan). Vähän ajan päästä tyttöystävä tulee huoneeseen sanomatta mitään. Yritän tervehtiä, mutta asuntoon alkaa yhtäkkiä valua sukulaisia ja ystäviä. On kai jotkin juhlat. Kaikki mulkoilevat minua, mutta muuten ignooraavat täysin ja lopulta poistun paikalta vähin äänin.

Ihme uni! En mä nyt noin hullu sentään oo! :)

Arkeen palailua

Loma on loppu.

Olo on rentoutunut ja seesteinen. Olen hassulla tavalla ylpeä hennosta rusketuksesta ihollani ja auringon vaalentamista hiuksistani. Läheiset ystäväni ja perhe ovat tehneet kesästäni aivan ihanan enkä olisi voinut pyytää paljon enempää. 

Palaan arkeen. On varmaankin pakko tehdä ylimääräisiä työtunteja, kun loman vuoksi seuraavat palkat jää vajaiksi. Työt eivät innosta. Tuntuu, etten haluaisi enää nähdä itseäni siellä. Työkavereita on kuitenkin jo vähän ikäväkin. 

Läheinen ystävä menee syksyllä naimisiin. Taas yhdet häät, joissa palloilen lähes ainoan sinkkuna. Oi autuutta. Toki minulla on häissä paljon muuta ajateltavaa kuin parisuhdestatukseni, mutta siltikin...

Tuntuu, että ihmiset - sukulaiset ynnä muut - ihmettelevät miksi tuokin on aina vain yksin. Alkavat epäillä, että minulla on jokin sairaus, joka voi tarttua kosketuksesta. Mikä muukaan voisi olla syynä? Tai ehkä he eivät mieti yhtään mitään. Katsovat vain lävitseni. Ehkä heillä on ihan omat murheensa. Minä se vain olen, joka näitä asioita pyörittelee. 

Pitkittynyt sinkkuus ei myöskään tee seuraavaa intiimiä kohtaamista miehen kanssa yhtään helpommaksi. Ihan kuin tulisin vaan ujommaksi päivä päivältä. Junnunkin kanssa minun piti olla se kokenut, mutta missähän sekin näkyi, kysyn vaan... Sen takia siitä ei varmaan paljon kuulukaan. En tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Niin ja mitä mä sen perään ruikutan??? Mä sitä halua.

Ps. Jos teksti vaikuttaa jotenkin oudolta, se johtunee paluustani kirjojen pariin. Luen tarinoita ja alan samalla miettiä omaa elämääni jotenkin kerronnallisemmalta kantilta :)

Viiminen kerta ku meen yksin baariin

Kun kerran lupasin päivittää eilisen lopputuloksen, niin tässä tulee:

Aikani pommitettuani enemmän ja vähemmän läheisiä frendejä feisbuukissa tuloksetta, päätin lähteä yksin baariin. Ja siis tiedoksi, että tätä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, ever! Laitoin kyllä jotain viestiä jo kotoa Junnulle, että saatan ilmestyä paikalle halusitte (hän oli siis kaverinsa kanssa liikkeellä) tai ei. Okei, myönnetään, että aiheutin taas ihan itse pääni sisällä vähän draamaa, kun tilanne oli ihan oikeasti (no eikä ollut!) täysin normaali. 

Saavuin paikalle ja totaalisesti siinä epäonnistuen yritin sulautua siihen about kymmenen ihmisen asiakaspaljouteen, joka oli siihen mennessä ryöminyt paikalle. Pari teiniä tuli juttelemaan ja roikuin niiden seurassa sen puoli tuntia ennen kuin Junnulta tuli viestiä, että he on nyt baarissa, että mitäs mä oikein sekoilen mun viesteissä. Löysin jätkät yhdestä baarin nurkasta ja niiden ilmeet oli kyllä näkemisen arvoiset. Niistä oli luettavissa ajatukset: "**tun pimee ja stalkkaava muija" ja "et oikeesti tullu just pilaamaan meidän äijäiltaa". Oli sitten nii hiton kiva fiilis lyöttäytyä niiden seuraan...

Noh, ku tilanne vähän rentoutu, ni olihan ne ihan mukavia mua kohtaan. Piti kyllä välillä häipyä siitä ja yrittää esittää, etten tarvi niiden seuraa väkisin (joo, ei tainnu mennä läpi). Lisäks olin vähän pelottavan mustasukkanen yhestä tytsystä, joka tuli josain vaihees siihen juttelemaan niille sekä Junnun jatkuvasta tekstailusta jollekin/joillekin. Lopuks kuitenki Junnu kutsu mut luokseen yöksi, mut jotenki se ei ollut ihan sellasta kuin parina edellisenä kertana. En oikein tiedä halusiko se, et mä oon siellä vai ei. Aamun leikkeihin Junnu vaikutti kuitenkin olleen erittäin tyytyväinen ;)

Nyt en näekään miestä varmaan muutamaan viikkoon ja hyvä niin.

ÄÄääääh....

Tiiättekö, miltä tuntuu, ku istuu yksin himassa viimisen päälle laittautuneena; kukaan ei vastaa kyselyihin, onko joku lähdössä johonkin ja koska ja sit ku lopulta vastaa, nii siitä saa sellasen käsityksen, että ei itse ole tervetullut. Voi KETTU!!!! Mitä ny helvettiä mä nyt teen???!!! En viittis tuppautuu mukaan, mut on ehkä pakko, ku ***tana täälläkää viitti kolttu pääl yksinäni istuu. Miten voi olla, et mä tunnen ihan liian vähän ihmisiä??!!!

Ilmeisesti raportoin sit huomen, kuin kävi - jäinkö yksin kotiin itkemään surkeeta kohtalooni.

Ja taas...

Noh, kappas kun heräsin tänäkin aamuna Junnun vierestä. 

Nähtiin illalla, jatkettiin eri suuntiin, mutta kumminkin lopulta menin herättämään sen keskellä yötä (olin kyllä kysynyt asiasta jo aiemmin illalla) ja kömmin viereen. Cioccolata on meinaan ihan pikkasen hellyydenkipeä... Junnu vaan kommentoi, että voitaisko joskus ehkä ihan arkenakin ja selvänä nähdä näissä merkeissä, kun ei se kännissä oo ihan sama juttu... Saatoin luvata, että näin tulee joskus käymään. Mulla on myös sellanen muistikuva, että se olis jotain vihjannu syksystä...että tää kuvio jatkuu viel sillonkin. Öh...

Onko pakko analysoida tätä? - Ei mun mielestä. Ei varsinkaan nyt, kun on toista päivää krabbe ja päässä ei liiku ajatuksen ajatusta, on hirvee kuuma koko ajan ja sydän hakkaa epäterveellä rytmillä. Mä oon liian vanha tällaseen juhlimiseen, mutta en anna sen haitata ja sitä paitsi mä oon LOMAlla!:)

Se vaan, että ois oikeesti yks melko tärkee juttu, mikä pitäis hoitaa, mutta tää jatkuva krapula estää mua ryhtymästä mihinkään, ellei siihen kuulu ruoka, viina tai seksi x) hahahahhah... Voisin tänäänkin nähdä Junnua, jos haluaisin/kehtaisin. Saa ny nähdä... Ehkä yön vois viettää kuitenkin ihan yksin omas kotona.

Katkera ja yksin

Ärsyttävän katkera sitä pitää olla aina kännissä. Taas lähetin jonkun "ei tartte moikata" -tyyppisen viestin perään, ku näin Joonatanin uuden naisensa kanssa eilen yössä. Odotin, että se katsois päin, niin voisin nyökätä silleen ohimennen - ja katsoihan se, mutta käänsi samantien katseensa sanoakseen jotakin naiselleen, joka sitten vilkaisi minuun päin. Humalassa tulkitsin tuon juuri niin kuin tässä nyt lukee, vaikka saattaa olla että en rekisteröinyt kaikkea mitä siinä pienessä hetkessä tapahtui. No mutta joka tapauksessa pilasi mun illan taas vaihteeksi tuollainen ja tuli lähetettyä se idioottimainen viesti. Menin jo feisbuukkiin Joonatanin sivuille poistaakseni hänet kavereistani, mutta en sitten vain pystynytkään. Järkeilin, että on mulla siellä iso liuta muitakin "kavereita", joiden kanssa en ikinä kommunikoi mutta joita ei vain voi poistaa.

Muutenkaan en oikein osaa olla yöelämässä. Tuntuu kamalan vieraalta ja jotenkin ahdistaa se ihmispaljous ympärillä. Tekee mieli vain hengata jossain nurkassa yksinään ja eihän niin voi tehdä. Sehän on ihan liian häröä toimintaa. En jaksa, kun juuri sellaiset ihmiset tulee aina juttelemaan joiden seura ei minua yksinkertaisesti kiinnosta ja tekisi mieli toivottaa kaikki hornan tuuttiin. Ai että, mä olen sitte mukava ihminen! Varmaan näytänkin ihan helvetin tympeeltä siellä, että ihme jos kukaan uskaltaa lähestyä, hahah...

Pitäisikö itselleen piirtää rajoja?

Viime päivät oon ollut niiiiiin lomalla, ettei mitään rajaa. Oon tehnyt vaikka mitä kaikkea ja ajatuksetkin on siinä samalla olleet ihan muissa aiheissa kuin missään vakavissa "mitäs tämä minun elämäni taas onkaan" -kelailuissa. Mutta mutta...ei se tarkoita, ettenkö olisi jonkun ajatuksen suonut junnulle ;) Parin päivän sisällä tuli läheteltyä jonkin verran viestejä ja sitten pidin parin päivän radiohiljaisuuden, koska en halua...ööö... No en halua mitään liian läheistä yhteyttä pitää häneen, ettei asiat mene nurinkurin. Heheh, poika parka on myös saanut kestää aika paljon **ttuilua yhteisiltä tutuilta sillä välin, kun minä olen lomaillut muissa maisemissa. Noh, mä luulen, että se on osittain sen mielestä ihan jees vaan :)

Tällasta tää nyt sitte on, kun liikun niin nuoressa porukassa silloin kun jossain liikun. Sitä paitsi tuttuja on niin paljon helpompi lähestyä. Ulkopuolisia ihmisiä en edes huomaa. Olen ihan totaalisen sokea! Ehkä nyt viikonloppuna tulisi jotakin muuta kuviota vastaan... Olen kai menossa ulos sekä perjantaina että lauantaina. Mahtavaa!:)

Yritän olla ajattelematta liikoja junnua, sillä en halua hänestä mitään sen enempää. Tiedän kuitenkin, että liha on heikko ja tunnen itseni, joten saatan sortua vielä toisenkin kerran... Pelottaa vaan, että mietinköhän taas ketään muuta kuin itseäni. Junnu on meinaan vasta eronnut suhteesta enkä halua sekoittaa herkän pojan päätä...

Kolmen tunnin yöunet, need I say more

Mitähän mä just edelliseen postaukseen kirjoittelin?! Manailin ilmeisesti kaikenlaista tapahtuvaksi, öh... :D Tuntuu melkein, ku kuuluttaisin sitä koko kansalle kun sen tänne paljastan, mutta siis ööh... saatoin sukeltaa samojen vällyjen väliin tuon todella junnun kaveri(?)pojan kanssa, ohops... No mut mähän sanoin, että mun mielessä liikkuu kaikenlaista!!! Nyt mä oon sitte joku jäätävä kissaeläin varmaankin, siis puuma. Ou jea.

Jotenkin vaan tiesin (toivoin) jo etukäteen, et siihen se ajautuis kuitenkin yhteisen baari-illan jälkeen. Muahahahhaa.. Ensin oli ihan peruskiva ilta ja pari tequilaa myöhemmin mä olinkin tanssilattialla suutelemassa tätä junnua. Ei mitään muistikuvaa, mikä keskustelu johti siihen, mutta jotenkin epäilisin sen olleen jotain tyyliin: "Mitä, mitä, cioccolata :) - Ai mitä, mitä? - Hahah, noni tuus nyt tänne siitä ;)..." Jotain tollasta loistavaa verbaliikkaa :) Ja.... sitten mentiin meille.

Yllättäen mulla ei ees oo pahemmin morkkista. Miksipä olisi? Oli kiva ilta. Piste. En tehnyt mitään väärin; tyyppi on vapaa ja täysikäinen, heheh... Okei, joutunen viikon, tai jopa kuukauden juoruksi, mutta se on sitten vain kestettävä.

Hassua on, että junnu on ollut muhun ihastunut jollain tasolla jo pitkään ja nyt kuulemma unelmat täyttyi. No ohhoh! Imarteleehan tuo nyt vähän, hei!f :)

Itsetunto kohillaan

Mikä tekee hyvän itsetunnon?

Nyt on meinaan taas aikas hyvä olo omissa nahoissa ja mietin vain, mistä moinen johtuu. Minulla on tähän tasan kaksi vastausta: urheilu ja miesten huomio. Olen sen verran komiasti pitänyt yllä juoksuharrastustani, että pitää jopa olla vähän ylpeä itsestä :) Hyvä minä!

Jotenkin nolottaa kuitenkin myöntää tuo, että miesten kehut ja kiinnostus vaikuttaa siihen miten näen itseni. Toisaalta, ihan luonnollistahan kai se on. Sitä haluaa tuntea itsensä naiseksi, mikä on kohtuullisen vaikeaakin joskus, kun ei ole oikein mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen - lukuun ottamatta sitä, kun joku puhuu mulle töissä tyyliin: "Anteeks, mis teil o kertakäyttöastiat?" - Joo, se se vasta on jotain...

Eihän tässä nyt siis mitään mainitsemisen arvoisia kontakteja hirmusti oo ollut, lähinnä kaveripoikia. Mutta kun niitä kaveripoikiakin on yhtäkkiä kamalan monta, niin sitä on ihan jotenkin yllättynyt että oon mä sittenkin kiva, hauska ja sen verran kiinnostava, että joku haluaa erikseen mun juttusille pyrkiä. Se vaan, että jäätävän pitkästä sinkkuudesta sekaisin, oon jopa joutunut useempaan kertaan vastaamaan itselleni kysymykseen: "Onko toi kahdeksan vuotta nuorempi poitsu oikeesti vaan liian nuori ja poikamainen?" - No on todellakin!!! Apua, mitä sun mielessä oikeen liikkuu, nainen!!? No, hemmetti, ku ne kaveripojat on nii hiton flirttejä, ni se on pelottavaa! Yritä siinä sitte uskottavasti (punastelematta) heittää kaikki läpäksi, ku kuitenki mielessä liikkuu kaikkee ihan hervotonta....hahahhah :D

Hyvä päätös

Muutama päivä sitten koin lyhyen hetken, jona järjen ääni käski mun POISTAA nettiprofiilin viimeinkin. Onpa helpottunut olo! Tällä kertaa siis todella poistin profiilin enkä vain piilottanut sitä väliaikaisesti. Nyt siis, jos haluan joskus palata, on minun luotava profiili aivan alusta uudelleen. Hyvä!

Lauantaina olin lenkillä erään miespuolisen kaverini kanssa ihan 'out of the blue' fb-viestittelyn seurauksena. En ole itse asiassa edes nähnyt kyseistä herraa varmaan syksyn jälkeen. Tarkemmin sanottuna, olen mitä todennnäköisimmin nähnyt hänet viimeksi silloin kun olen ollut jossain yhteyksissä vielä fiksun kanssa. Tunnen meinaan tuon tyypin juuri fiksun kautta. Arvatkaa paljonko teki mieli kysyä häneltä, mitä fiksulle kuuluu nykyään?!! - Paljon! Maltoin kuitenkin mieleni. Mitä sen on väliä. 

Joka tapauksessa lenkki oli piristävä ja mukava ja tottakai analysoin siinä vielä kertaalleen, olisko tuossa miehessä potentiaalia muuhunkin, mutta vastaus oli kyllä ehdoton ei. Kiva tyyppi, mutta pelkkiä kaveriviboja lähti hänestä.

Eilen kuulin eräältä läheiseltä ihmiseltä sellaisia uutisia, että pasmat meni täysin sekaisin koko loppupäiväksi. Uutiset olivat siis enemmän kuin iloisia ja olin ihan äärimmäisen innoissani, siis niin innoissani että sanat eivät riittäisi kuvailemaan tuota tunnetta, kunnes kotona yksinäni onnistuin kääntämään senkin asian taas päälaelleen. Kaikki johtaa aina lopulta niihin ajatuksiin, että itse on yksin eikä saa jakaa tätä elämää sen 'special someonen' kanssa jne. jne. Lähdin vielä myöhemmin ulos ja yritin kävellä huolet mielestäni siinä onnistumatta. Katsoin tyhjänpäiväisen elokuvan, eikä sekään auttanut. Juttelin erään työkaveripoitsun kanssa puhelimessa, mutta hän käänsi kaikki asiat vitsiksi ja minulla meni ainoastaan hermo. Onneksi tänään aamu valkeni jo rauhoittuneessa mielentilassa. On myös aika mahtavaa, että viikon päästä mulla alkaa loma :)

Learn to love yourself before you can love others

Olenpas taas ollut kauan poissa.

Eipä ole kyllä ollut mitään sanottavaakaan.

Eikä oikeastaan ole vieläkään, mutta tekee vaan mieli kirjoittaa jotain siltikin. 

Kiitos Daaliah kauniista kommentista edelliseen :) Nyt taas allekirjoittaneella vähän paremmat fiilarit. Saattaa johtua osittain tilille tipahtaneista lomarahoista, jotka pelasti ainakin hetkellisesti mut jo jonkun aikaa jatkuneesta ahdingosta. Oonkin shoppaillu viimiset kaks päivää, tosin hillitysti ja järkevästi (oikeesti!). Varattiin myö aurinkoloma kaverin kanssa elokuuksi :)

Eilen illalla yritin ajatella itseäni kauniina niin, että vedin kaikki hiukset otsalta pois pannalla. Joo, kuulostaa ihan pimeeltä, mutta mulla on korkeahko otsa ja aina pitäis olla jotain suortuvia otsalla tai kunnon otsis. Otsis taas ei oikein toimi, kun hiukset taipuu joka suuntaan.  Eilen siis yritin ajatella, että se on vain asenteesta kiinni tarviiko siinä otsalla olla jotain hiuksia vai ei. Pistin mekon päälle, hyvää latinomusaa ja "danced all problems away". Mulla on siis tällanen "opettele rakastamaan itseäsi juuri sellaisena kuin olet" -vaihe meneillään. 

Kuinka monta kertaa olen puhunut täälläkin siitä, että ottaisin nettiprofiilin pois... Nyt olen laittanut itselleni takarajaksi heinäkuun lopun ja tällä kertaa profiili pysyy pois pidemmän aikaa kuin viikon ;) Mitä hyvää sieltäkään oon saanut viime aikoina?? Edellinen teki oharit ja viimisin sai etuoikeutetusti nähdä mun fasarisivun ja sen jälkeen sainkin viestin: "ollaan vähän eri elämäntilanteessa...blaablaablaa..." Niin varmaan juu...

I almost don't want to open the curtains and let the sun shine in

Onpas ollut taas tänäänkin yksinäinen olo. Eipä ihme, onhan sunnuntai. Olen istunut koko päivän kotona lukuun ottamatta poppareiden ja snickerssin -hakureissua. Pienessä kohmelossa mulla on jatkuvasti nälkä, tai ainakin luulen että on. Äiti sanoi puhelimessa, että olen jo liian vanha potemaan krapulaa. Hmm... Jotenkin itsestäkin tuntuu vähän siltä, että on aika turhaa kaataa sitä myrkkyä kaksin käsin kurkusta alas ja sen seurauksena hukata seuraava päivä näin. Lisäksi krapulassa masennun aina oman elämäni riittämättömyydestä. 

Viimeisin ajatukseni on, että jonnekin universumin kirjoihin on kirjoitettu, ettei minun tule kohtaaman ketään potentiaalista miestä ennen kuin edes jokin seuraavista osioista elämässäni on kohdallaan: opiskelu, työ, talous, koti. Tällä hetkellähän todellisuus on se, että gradun alkusivut pölyttyvät jossain lehtipinossa, jokainen päivä nykyisessä työpaikassani hajottaa mua aivan uskomattomissa sfääreissä, tän kuun budjetti ei taida ihan pitää ja ensi kuun lomarahatkaan eivät mua kokonaan pelasta. Koti on kaaos, vaikka jonkun yhden kohdan onnistuisin välillä siivoamaan enkä ole täällä enää onnellinen.

Pitäisi varmaan taas vaihteeksi piilottaa se mun deittiprofiilikin. Sivustolla ei ole ollut juuri minkäänlaista liikehdintää. Sitä paitsi ärsyynnyn niistä harvoistakin viesteistä joita saan. Välillä mietin, että olenko jotenkin masentunut kun en jaksa kiinnostua mistään tai keskittyä mihinkään. En muista käytyjä keskusteluja, koska en kai ole keskittynyt ja kuunnellut kunnolla. Tuntuu, että töitäkin teen ihan puoliteholla, olen aina niin väsynyt, eikä asiakkaiden kehutkaan tunnu enää miltään. Nykyään lähes jokainen päivä töissä on tekohymyä ja ponnistelua eteenpäin minuutti kerrallaan. Ennen niitä päiviä oli kerran parissa viikossa ehkä. Ei ole mikään ihme, ettei kukaan mies huomaa minua, kun tajusin juuri joku päivä että olen alkanut vältellä katsekontaktia vastaantulevien kanssa ja asiakkaitakin katson silmiin vain sen pakollisen hetken.

Juhannuskin tulossa, no vittu jee. Ei oikeesti kiinnosta yhtään mitä silloin teen. Ei ole yhtään rahaakaan. Tekisi mieli luovuttaa ja jäädä vaan kotiin istumaan yksin, mutta eihän niin voi tehdä ja surulliseksihan siitä kuitenkin tulisi.

Kevättä rinnassa, ainakin muilla

On taas niin väsynyt ja "olenko edes oikeasti olemassa" -olo. Joka puolella näen toisissaan kiinni kihertäviä pariskuntia, seuraan uusien parien ujoja tekstiviestikeskusteluja ja kuulen yhteisistä mökkijuhannussuunnitelmista. Väkisinkin tulee yksinäinen ja pariton olo. Onneksi sentään olen jaksanut urheilla ja ammentanut siitä energiaa ja voimaa sekä uskoa itseen. Mitään muuta en olekaan tehnyt töiden lisäksi. Kämppä odottaa siivoojaansa. Äsken tiskasin puolet tiskeistä. Oli pakko, kun kahvikupit loppuivat. Nyt istun täällä pimeässä kaaoksen keskellä ja mietin mitä voisin tehdä toisin... 

Katson vielä viimeisimmän jakson sarjaa The Big Bang Theory ennen nukkumaan menoa. Se auttaa aina. Exän kanssa katsottiin aina Frendejä riidan selvittelyjen jälkeen ja aina tuli parempi olo. Hitto, että sekin on tässä pyörinyt välähdyksien muodossa mielessä viime aikoina (KUN EI OLE MITÄÄN MUUTA!!! ainoostaan muistoja jostain, mitä oli joskus...).

Ay chicos!!! ;)

Jään nyt elämään sen arvoituksen kanssa, että mitähän treffipoitsulle tapahtui. Mikä onkaan tarina kaiken takana? Ajoiko hän tapaamispaikan ohi, vilkaisi minua ja teki johtopäätöksen, että parempi karata kotiin..? hahahah... Muistatteko sen Frendien jakson, jossa Ross oli sokkotreffeillä, eikä deitti koskaan ilmestynyt paikalle ja jokainen, jolle Ross avautui tapahtuneesta kysyi ensimmäisenä: "Are you worried your date came, saw you, and left?" x) hahahhahah.. Se oli hauska :) Itseäni harmitti oikeasti eniten se **tun kylmyys ja ajan tuhlaus.

Mut hei! Mä lähen huomenna kohti Helsinkiä ja Pitbullin konserttiin Suvilahteen!!!!!!!!!!!!!:):):) Kuin hienoooooooo!!!!!! Aika hottii menoo tässä videossa, joten varoituksen sana on ehkä paikallaan ;) Mut siis espanjalaiset biisit, nams! :b

Stood up

Ilmeisesti jinxasin noi deitit ylenmääräisillä epäilyilläni ja negatiivisuudellani, sillä guess what??! Jätkä teki oharit! Kyllä. O-h-a-r-i-t **ttu!!! Siellä tää täti seisoskeli aivan helkkarinmoisessa kylmyydessä 40 minuuttia!!! Turhaan. Joo, hullu olen ku noinki kauan ootin, mut oli pakko antaa vähän pelivaraa ku oli sovittu näkevämme seiskan pintaan, mitä ikinä se sit tarkottaakaan ja tyyppi oli tulossa toisesta kylästä, nii aattelin et sillä menee normaalii pidempi hetki saapua. Mutta joo, kiitos taas vaan tästä. 

Kävin sitte vuokraamassa leffan ja hakees vähän karkkii piristykseks tähän iltaan, ni toi leffa on joku helvatun ranskalainen. Ei ollut todellakaan tarkoitus sellasta kattoa tänään. Ei niin oo mun ilta tämä :( 

Menen nyt katsomaan tuon surkean leffan loppuun.

Deittii pukkaa, jee jee ...not

No niin, edellisessä postauksessa mainitsemani tyyppi, jonka luulin kadonneen bittiavaruuteen, haluaakin nyt treffata. Joopa joo, voin kertoo että olen enemmän kuin epäileväinen, että siitä yhtään mitään tulee. Siis treffit on jo sovittu, että eiköhän siitä ihan pidetä kiinni, mutta heebo on niin etäisenoloinen, että saas nähdä kuin käy.  Viestit on olleet sellaisia 1-7 lauseen mittaisia, ei kerro juuri mitään itsestään vaikka kysyisinkin ja roikkuu pitkiä aikoja online sivustolla vastaamatta silti mun viesteihin. Oiskohan herralla vähän liikaa muutakin säätöä, vai onko se vaan jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeeta kirjoittaa se pari riviä??! Hän itse kuitenkin ehdotti näkemistä ja viime viestissä vielä korosti, etten saa häntä kovin helpolla luovuttamaan. No ahaa... Vähän pelottaa, kun hän mainitsi olevansa aika ujo ja hiljainen, ainakin aluksi. Ou nous :( Olen itsekin sellainen, hitto vie. Siel me sit istuskellaan samassa pöydässä, pyöritellään lasia ja tuijotetaan lasinalusta x) Toinen tulee viel yli puolen tunnin ajomatkan päästä ja sit mä en kuitenkaan oo yhtään kiinnostunut ja aaaargghhh.... Miks mä vieläkin jatkan tätä nettideittailua??!!! 

- En oo vielä keksinyt, mikä ois se vaihtoehto.

-Rahatilanne edelleen sukkaa, täl hetkel aika pahastikin.

-Töissä sentään menee vähän paremmin. Oon ollut kumman energinen, johtuen ehkä lisääntyneestä liikunnan määrästä. Hyvä hyvä :)

-Avasin tänään CV-tiedostoni, jonka yläkulmassa komeili vuosiluku 2009. Päivitin sitä hiukan. On sekin parempi kuin ei mitään...

-Pohdin pitäiskö piilottaa näkyvistä kaikki exien statuspäivitykset, kun just sillä hetkellä kun niitä vähiten kaipaa, lävähtää naaman eteen jotain kuvia romanttiselta rantalomalta tms. Ei voisi vähempää kiinnostaa tai liikuttaa suuntaan tai toiseen, jos mulla olisi EDES JOTAIN kuvioita, mutta noup - nada - zero - niente - nothing. Okei yhet treffit, mutta kun olen nekin jo tuominnut tuhoon etukäteen, niin mitä jää?

Bored and confused

Viisuja täällä katselen, tai semifinaali tuo taitaa olla. Eka kerta, kun kuulin Suomen kappaleen. Olenpas mä täysillä mukana tänä vuonna - Not.

Viime päivät olleet lähinnä töitä ja urheilua. Onpas jännää. Olinhan mä lauantaina viihteellä, vielä eri kaupungissakin, mutta eipä siitäkään ole mitään mainitsemisen arvoista kerrottavaa. Tylsää :( Ei mulle vaan tapahdu ikinä mitään. Sori, että oon tällanen 'nou laif'. En mäkään siitä tykkää.

Deittinetissäkään ei tapahdu niin yhtään mitään. Musta on sielläkin tullut joku hylkiö, tai no lähinnä se on seurausta siitä, että oon jo viestitellyt/käynyt treffeillä lähes kaikkien potentiaalisten kanssa. Vaihtuvuus on aika hidasta. Yhden kanssa viestittelin pienesti, mutta hänpä sitten yhtäkkiä vaipui radiohiljaisuuteen. En tiedä kuulostinko jotenkin liian ärsyyntyneeltä, ettei hän ole ihan juuri samalta paikkakunnalta, vaan hieman kauempaa. En kyllä tarkoittanut, että se nyt olisi mikään ongelma. Eräs toinen tyyppi, jonka sivulla vierailin, lähetti viestin sanoen että mulla on kivat silmät, mutta näytän kovin nuorelta. So??!! Mistä lähtien se on ollut negatiivinen asia?? Vastasin hänelle jotakin ja sain lauseen verran tekstiä takaisin. Johtopäätöksenä, hän varmaankin halusi vain ilmaista ympäripyöreästi, että ei kiinnosta.

No ei mulla tässä muuten mitään hätää ole. En ole siis mitenkään masentunut, vaikka niin teksti ehkä antaa ymmärtää. Ehkä vähän vaan pitkästyttää ja ihmetyttää, kun en pääse mihinkään tekemisiin kaksilahkeisten kanssa. Ei sen pitäisi itsetunnostakaan olla kiinni, kun nyt on taas ihan hyvä usko itseen urheilun myötä ja muutenkin - kuka muka ei haluais tutustua muhun ja olla mun kaa, häh?! ;) Noh, yritän pitää yllä hyvää sprittiä ja olla kärsivällinen, niin ja ennen kaikkea nauttia kesän alkulämmöistä :-D

Jotakin osaan ja jotain taas en

Ihana sunnuntain kiireetön aamu :) 

Okei, tunnin päästä olen jo taas töissä, mutta vielä on hetki nautiskella. Olen myös nyt kovin ylpeä itsestäni, sillä seminaarityöni käsiteltiin juuri toissapäivänä ja sain hyvät arvostelut enkä oikein mitään kritiikkiä. Olin aika pöllämystynyt, sillä odotin jotain murskatuomiota, olinhan itse vakaasti sitä mieltä että olin täydellisen epäonnistunut jälleen kerran ja minun työnihän on aina kaikkein huonoin. Hassua. Sen jälkeen on ollut ihan mahtava olo! Käsittämätön helpotuksen tunne. Se on oikeasti tehty ja juuri nyt ei olekaan pakko tehdä mitään. Jos haluan, voin vaikka maata sohvalla koko päivän potematta huonoa omatuntoa (ei tietenkään ole kovin rakentavaa, mutta kuitenkin). Joo, okei... onhan vielä se itse gradu tekemättä, mutta muuten kaikki alkaa olla kasassa ja gradukin on jo aloitettu.

Toisaalta taas päässä pyörii miljoona kysymystä ja huolenaihetta. Kuinka kauan siihen gradun tekemiseen sitten menee? Valmistunko ikinä? Mitä ihmettä sitten teen? Ja pitäisikö jo nyt tehdä jotain muuta kuin tuota kassahommaa? Taloudellinen tilanteeni ahdistaa ihan simona enkä tiedä voiko sille edes tehdä mitään. Miksei kukaan ole pistänyt minua säästämään suuria hankintoja, kuten asuntoa varten, jo aikoja sitten (viittaan vanhempiini)? Elän niin kädestä suuhun ja sillä, mitä säästötililläni on, ei ostaisi edes pyörää. En vain jaksaisi asua enää tässä kopperossa kovin kauaa, edes vuotta. Vaikka olenkin vain yksi ihminen, olisi ihan hienoa että edes sängylle olisi erillinen huone. Kaksioiden vuokrat vaan tuntuvat ihan mahdottomilta... On se vaan väärin, että sinkku on taloudellisesti niin eriarvoisessa asemassa kuin avoliitossa asuva. No, nyt aion kuitenkin yrittää olla ostamatta juuri mitään tässä kuussa, jotta en joutuisi sellaiseen ahdinkoon kuin huhtikuussa. Visalaskuakin olen kerryttänyt ihan tarpeettomasti. Ihan kuin en muutenkin olisi koko ajan miinuksella.

Elämää ja aikuistumista, ei sen enempää eikä vähempää.

Internet Daters Anonymous

Tajusin just (no okei, oon mä sen jo aiemminki tajunnut) tässä yksinäisyydessäni kärvistellessäni, että onko ollut pakko pilata kaikki suhteet miespuolisiin ihmisiin. Nyt mulla vois olla useempikin tyyppi edes facebookissa, joiden kanssa chattailla mukavia, ellen olisi hypännyt niiden sänkyyn ja sen jälkeen roikkunut ja ikävöinyt pelottavan ahdistavasti. Hmm... Reality check. En tiedä muistaako kukaan seuraavia miehiä, enkä nyt valitettavasti jaksa linkittää heitä mihinkään juttuihin, mutta anyway... 

Markus: Okei piti mennä nuoleskelemaan sen kanssa kännissä - big deal - Miksen voinut jälkeenpäin nauraa jutulle ja heittää rennosti läppää sen kanssa? Miksi piti tarrautua johonkin unelmaan jatkosta ja lähettää joku klassinen tekstarikin kännissä ilman, että ollaan ees koskaan vaihdettu numeroita? Pelottavaa ja ahdistavaa? -Kyllä.

Seikkailija: Okei, olin niin selkeesti sen joku 'rebound', mut sehän oli mulle ihan ok, pieni lomaseikkailu. Miks ketussa piti mennä pilaamaan senkin jälkimainingit ja kivat, rennot keskustelut pilke silmäkulmassa jollain 'I miss u' -viestillä? Vähintäänki ahdistavaa? -Kyllä.

Fiksu: Öö... No ei me kyllä koskaan tarkoituksellisesti hengailtu yhdessä tai ees juurikaan keskusteltu, joten mitä menetin? No, ois voitu yksille mennä joskus ees tai lounaalle, ellen mä olis kyllästymiseen asti pommittanut sitä joillain "Voinko tulla sun luo yöks?" -viesteillä. Ehdottomasti ahdistavaa? -Jep.

Joonatan: Tätä en kyllä suostu pistämään kokonaan mun syyksi. Osasyyllisyyden myönnän siinä suhteessa, että ei ois pitänyt tunnustaa, että mulla olikin yhtäkkiä jotain tunteita. Nyt ei kyllä oikein voida olla enää kavereita, enkä ihmettele ettei hän ota minuun mitään yhteyttä. Pelottavaa tai ahdistavaa? -Ei. Lähinnä luonnollista vain.

Joka tapauksessa pientä läheisriippuvuutta ilmassa tai hellyysriippuvuutta. Pakko oli nytkin edes kirjoittaa miehistä, kun ei niitä missään muussa muodossa ole missään. Hirvee tarve ois käydä deittisivustolla, mutta -not gonna happen- koska profiili on ja pysyy poissa. Jos nyt edes kuukauden kykenisin olemaan ilman profiilisurffailua, niin hyvä olis. Aina pitäis olla jotain sutinaa... Ei näköjään edes riitä, että elämässä on nyt niin paljon kaikenlaista muuta mietittävää ja järjesteltävää, että on ihan hirveä stressi. Mikään ei saa mua unohtamaan miehiä. Kuinka surullista.

Viimiset nettideitit taas hetkeen.

Tänään oli sitten treffit sen tyypin kanssa, joka kirjoitteli pitkiä, kivoja viestejä, mutta... Niin. Siinä se taas tulee, se kuuluisa mutta... Ja nyt haluatte todennäköisesti heittää mua jollain tai ravistella lujaa, kun kerron mikä mätti. Pituus. Kyllä, siis 5 senttiä lisää, niin ehkä olisin voinut kuvitella jotain, mutta kun niitä ei voi mistään taikoa. Koolla on siis kumminkin jotain merkitystä, heh heh. Nauratan varmaan pelkästään itseäni ja minäkin nauran aika kireällä virneellä. Tämä ei vaan ole enää hauskaa! 

Joo, hän oli kyllä mukava, kohtelias ynnä muuta, mutta minä haen turvaa, voimaa, tietynlaista auktoriteettia ja mitä näitä nyt on, eikä tuo mies vaan herättänyt sellaisia mielikuvia. Pituus tekee paljon, oikeasti. Siis profiilin mukaan hän on minua joku 8 senttiä pidempi (!!??), mutta siinä hänen vierellään kävellessäni tunsin koko ajan itseni pidemmäksi (mulla oli tennarit) ja huomasin yrittäväni mennä kasaan, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista x) 

No joo, tää on taas näitä postauksia, jotka putoo sarjaan: olisit vaan hiljaa.

Ps. Poistin profiilini palvelusta. Tarvitsen taukoa.

Pps. Lupasin, että nähdään toistekin. Mitäh?!

Make me a better version of me

Katsoin äsken Jillian Michaelsin luotsaamaa ohjelmaa Eroon läskeistä ja se sai mut ajattelemaan kaikenlaista. Vaikka ohjelman nimestä voisi päätellä, että tämä liittyy nyt johonkin kroppa-ajatuksiin, niin eipäs liitykään, vaan elämääni laajemmalla skaalalla. Voin oikein nähdä itseni piinapenkissä Jillianin kysyessä kysymyksiä, kuten: "Who's stopping you from being who you really want to be? Who's stopping you from achieving your goals and the life you wish to have? -- You are! It's you who are holding you back. Your fears and insecurities are stopping you from ever trying anything and it's you who's standing in front of your happiness."

Noh, jotain tuollaista (älkää syyttäkö kielioppivirheistä, ne ei nyt ole oleellista tässä).  

Olen jo jonkin aikaa tajunnut tuon kaiken kyllä. Kotinikin on jo vinkki, että en osaa käsitellä asioita; koti on aina kaaoksessa ja on vaikea tarttua mihinkään. Siirrän pari tavaraa kaappiin ja se on siinä sen päivän osalta, ehkä seuraavana päivänä tiskaan, viikkaan vaatteet kaappiin tai jotain muuta yksittäistä. Jos joskus on siistiä, se kestää yhden päivän. Entäs talous sitten? - Ihan retuperällä. Eilinen baari-ilta ja uudet kengät maksettiin visalla, koska tilillä on 5 euroa. Ei hyvä. Tajusin, että lohdutan itseäni sekä ruoalla että uusilla tavaroilla. Tulee hetkeksi parempi mieli. Kunnes kotona tai ehkä jo ostaessa huomaan ostaneeni jotain, mitä en edes olisi tarvinnut enkä ehkä tule edes ikinä käyttämään. Onneksi ne on yleensä aika pieniä ostoksia. 

Pääpointti tässä nyt oli se, että mun pitäis uskaltaa tulla pois sieltä mukavuusalueelta. Mä istun siellä kaupan kassalla ja vihaan sitä sydämeni pohjasta, silti en tee mitään päästäkseni sieltä pois ja siihen on syynsä. Pelko siitä, etten pärjäisi missään vaativammassa työssä on suurempi, kuin kassatyön aiheuttama kärsimys. Näin puhun itselleni: "Kyllä mä haen sitten jotain oman alan työtä, kun olen valmistunut. Sitten mulla on edes jotain uskottavuutta. Millä ansioilla mä muka nyt hakisin sellasta työtä? Eihän mulla ole mitään kokemustakaan. Varmaan niillä muilla hakijoilla on ihan sikana kokemusta ja ne on oikeesti hyviä siinä, mitä tekevät ja osaavat käyttää kaikkia tietokoneohjelmia ja mitä kaikkea. Enhän mä osaa mitään! Siellä varmaan naurettaisiin päin naamaa. Joo, ei kannata edes yrittää."

Olen katsellut vähän ulkomaan harjoittelupaikkoja, mutta sellanenkin pelottaa mua ihan järkyttävästi. Pelkään, että niillä olisi liian korkeat odotukset mun taidoista, pelkään epäonnistumista, pelkään että en tajua mitään enkä uskalla kysyä tai että mokaan jotain tosi tärkeetä tai että jään yksin tai musta ei pidetä. 

Mun pitäis jotenkin päästää irti noista peloista, mennä ja tehdä, niin että saan mahdollisuuden kasvaa ihmisenä. Tämä kaikki mun pään sisällä tuntuu niin lapselliselta eikä ollenkaan kypsältä ja aikuiselta.

Pää ja mieli täynnä yhtä jos toista

Kateus ja mustasukkaisuus ovat sitten perseestä. Sosiaalinen media ilmoitti, että Joonatan ja uusi nainen ovat jo lähdössä yhteiselle matkallekin piakkoin. Hmmm... *sekalaisia tunteita* 

Miksen minä voi olla sellainen ihminen, joka on ihan tyytyväinen ja rauhassa yksinään, katselee maailmaa sellaisena kuin se kulloinkin näyttäytyy ja elää sitä omaa elämäänsä vieden tärkeitä asioita eteenpäin ja siinä sivussa, sen enempiä murehtimatta, stressaamatta tai sekoilematta, on avoin mahdolliselle eteensä astuvalle puolisoehdokkaalle? Miksen ole sellainen? Miksi jotkut meistä etsivät lähes maanisesti sitä toista puoliskoaan jokaisesta vastaan kävelevästä hepusta? En vain kykene rauhoittumaan. Deittinettisaitti vetää puoleensa kuin jääkaappi mainostauolla ja olenhan nytkin viestitellyt siellä parin eri tyypin kanssa. Toinen kirjoittaa lyhyitä viestejä yhdestä aiheesta kerrallaan, haluaa lenkille kanssani ja luulee, että nimimerkkini on oikea nimeni!? Toinen taas kirjoittaa pidempiä, romaanin tapaisia ajatuksella kirjoitettuja viestejä, mutta harvoin. En tiedä kumpi kiinnostaa, vai kiinnostaako kumpikaan. 

Yliopistolla aloin yhtäkkiä 'out of nowhere' katselemaan erästä miestä 'sillä silmällä'. Tunnen tyypin pintapuolisesti joltain menneen vuoden kurssilta, mutta jossain vaiheessa (valitettavasti) vain lakattiin tervehtimästä toisiamme. Tosin en nyt oikein tiedä, mistä (epätoivosta) nämä ajatukseni kumpuavat ja kuinka todellisia ne ovat ja siksipä en haluaisi tosissaan herättää hänen huomiotaan 'siinä mielessä'. Kuten tulikin jo aiemmin ilmi - olen vähän sekaisin...

Ylihuomenna lähden pitkästä aikaa radalle ja olen jo nyt aivan totaalisen, sairaan innoissani!!! Suunnittelin jopa ostavani uudet korkkarit ja vyön ja vaikka mitä, vaikka rahaa ei kyllä ole yhtään ylimääräistä. Klubi-illan hermolepo ja aivojen nollaus tulee vaan niin tarpeeseen, kun juuri nyt on kaikenlaista stressitekijää ilmassa. Gradusta pitää palauttaa osanen parin viikon päästä, ystävän polttareita pitäis alkaa suunnitella ja työvuoroja pitäis saada vaihdettua miljoooooona, kun on ilmaantunut yllättäviä menoja sinne ja tänne. :( Väsyttää.

Toisten statukset ne vaan pysyy samana.

Tämä paikka tuli ensimmäisenä mieleen, kun mietin mihin ihmeeseen purkaisin tämän tunteen. Miten ihmeessä pääsisin eroon tästä tunteesta, joka pääsi yllättämään minut juuri kun sitä kaikkein vähiten kaipasin? Yritin kirjoitella gradua, edistyinkin jopa; hitaasti mutta varmasti, kuten tapaani kuuluu. Miksi ihmeessä sitten piti mennä avaamaan facebook ja kappas, Joonatanilla on uusi profiilikuva ja kappas, eräs tietty tyttö esiintyy vähän turhan usein hänen sivuillaan ja kappas, kun klikkaa tytön profiiliin, siinä se se seisoo: "is in a relationship with...". Voi perse. Ja lukihan se Joonataninkin profiilissa. En vain tajunnut katsoa. Suljen facebookin pienen ystävälleni lähetetyn angstausviestin jälkeen, hengitän syvään ja päätän jatkaa kirjoittelua. -Tämä on tärkeää. Tämä on sinun elämääsi. Tämä vie sinua eteenpäin. Kirjoita! Tuijotan artikkelia, jota käytän lähteenä ja näen vain kirjaimia. En tajua mitään lukemastani, kun päässä vilistää miljoona asiaankuulumatonta ajatusta. On pakko lähteä kotiin, kun tajuan että työskentelyinto on täysin menetetty. On vaikeaa hyväksyä, että tämä vaikuttaa minuun vieläkin näin paljon. V*tuttaa, että kaikki miehet joihin ihastun, tasan tarkkaan sillä hetkellä kun myönnän ihastukseni - lähtevät - ja tuskallisen lyhyessä ajassa löytävät uuden, paremman, seurustelevat, menevät kihloihin, naimisiin, saavat lapsia, blaadiblaadiblaa....

Enää en ole ainakaan yllättynyt, ettei Joonatanilta ole pahemmin viestejä kuulunut. 

Nyt pitäisi sitten olla vahva, eikä ostaa kiloa suklaata, vaan lähteä salille purkamaan turhautumistaan, kateutta, menetystä, mitä ikinä... Ja minähän menen. Minä olen vahva. Yritän ainakin. Hitto, että tuntuu inhottavalta olla omissa nahoissaan välillä. 

Pääsiäistä edeltäneet nettitreffit oli ihan ei mistään kotoisin. En jaksa edes tämän enempää mainita. Oli tylsää. Minä olin tylsä. Hän oli tylsä.

Highs & lows

Liian pitkä aika treffeihin. Ehtii tässä ajatella vähän liikaa kaikenlaista, lähinnä menneitä aikoja... En tiedä onko minulla ikävä Joonatania vaiko vain sitä tunnetta, joka minulla oli viimeksi hänen kanssaan. Tai kenties läheisyyttä yleisesti. Yhä edelleen huomaan seuraavani, milloin Joonatan on naamakirjassa online ja milloin ei. Aina hänen ollessaan poissa mietin, missä hän on... tai kenen kanssa. Olenkohan vähän liian riippuvainen ihmisistä, joihin ihastun..? Pitäisikö nieleskellä tunteitaan sitä mukaa, kun niitä nousee pintaan? Vaikka en minä niitä ole mielestäni pahemmin kenellekään ääneen kuuluttanutkaan. Jotenkin vain silloin kun päätän vihdoin niin tehdä, on aina todella väärä hetki.

Noista pienistä karanneista ajatuksista huolimatta minulla menee ihan hyvin. Törmäsin exäänkin tuossa pari päivää sitten eikä se herättänyt mitään epämääräisiä tunteita, lähinnä oli kuin olisi jutellut vanhan koulukaverin kanssa. Okei pakko myöntää, että sellainen hyvin vahva tuttuuden tunne siinä oli, jota ei voisi olla kenenkään muun kanssa, mutta ei muuta - ei tällä kertaa. Helpottunut olo jäi siitäkin kohtaamisesta. Olen muutenkin saanut arjesta vähän paremmin kiinni, tunnen oloni terveemmäksi ja energisemmäksi. Illatkin sujuvat nyt kivuttomammin, ilman että olisi pakko lohduttaa itseään jatkuvasti suklaalla. Olen aikuinen, vahva nainen. Minulla on omia suunnitelmia ja päämääriä ja minä olen merkityksellinen ja kaunis. Varmasti jollekulle tärkeä ja rakas vielä jonakin päivänä...

Uusia treffejä pukkaa

Ohhoh, onpas mennyt luvattoman paljon aikaa taas...

Ei tullut niitä toisia treffejä. Taisi olla kummallakin vähän samat fiilikset, eli ei oikein ollut fiiliksiä tarpeeksi. Päätettiin sitten vaan jatkaa tahoillamme "sen oikean" etsintää. Nyt olenkin viestitellyt erään uuden miehen kanssa jo sen verran, että ensi viikoksi sovittiin treffit ;) Stalkkasin pari muuta kuvaa hänestä naamakirjasta (joo, ei varmaan saisi...) ja aika miellyttävännäköinen tyyppi on kyllä kyseessä, tosin enpä mene vielä sanomaan onko hän minun tyyppiäni. Avoimin mielin :) On muistaakseni samanikäinen kuin minä eli ikä ei ainakaan voi nousta miksikään kysymykseksi, mutta entäs sitten se että hänellä on oma, sydänverellä remontoitu talo jossain maalla...?! Hmmmmmmm... (Avoiminmielinavoiminmielin)

Oli eräs toinenkin mies, vähän pidemmän välimatkan päässä. Niiiiiiin kuuma ;), mutta kappas, pyysi nähdä lisää kuvia minusta ja niiden jälkeen hänestä ei olekaan kuulunut mitään. Kuinka yllättävää. Olisin kuitenkin arvostanut jonkinlaista viestiä takaisin, että "sori, mut en nyt oikein näe meitä yhdessä blaadiblaa...". Kyllähän mä nyt itsekin näin, että se oli tosi kuumis ja mä en ole ihan niiiiin kissa ;)

Joonataniakin piti nähdä tuossa alkuviikosta, mutta sepä perui. Tosi yllättävää sekin, tai se ettei hänestä ole kuulunut mitään sen jälkeen. Ei taida häntä paljon kiinnostaa nähdä. Niin että onkohan mun jo pikku hiljaa pakko myöntää itsellenikin, että ei siitä kaveruudesta mitään tule. En kyllä tahtoisi. En vielä.

Joo, mutta ei voi kyllä valittaa kun on treffit tiedossa :) Odottavalla mielellä olen.

Kahvilla

Yhdet treffit taas selätetty :) Mukavaa oli ja ehkä mun ennakko-odotukset (kauhu-sellaiset) lensi jonnekin jorpakkoon siinä treffien edetessä, sillä tosi miellyttävä tyyppi oli kyseessä. Eikä näyttänyt niin vanhalta kuin pelkäsin, vaan ihan kivannäköinen miekkonen hän oli. Kahvilla oltiin perinteisesti. Mies oli tosi kohtelias: kysyi mitä ajattelin ottaa, tilasi sitten molemmille ja vielä maksoikin. Muutenkin viljeli kohteliaisuuksia minulle sopivasti keskustelun lomaan. Harmittaa, etten itse oikein osannut tehdä samoin. Hän olisi sen kyllä ansainnut. Ehkä mulla olisi sillä saralla vielä opeteltavaa, että rohkeasti antaisin krediittiä kun on sen aika...

Ei ollut edes hiljaisia hetkiä paitsi ehkä yhden ohimenevän sekunnin, jonka senkin hän rikkoi jollain luontevalla jatkolla kun minä vain jäädyin, ahhaha... Mutta... mutta...mutta... Entäs sitten ne fiilikset, entäs jatko???

Todella yllättävää varmaan, mutta kun en kyllä tuntenut oikein sellaista jännitettä tai että mikään olisi varsinaisesti vetänyt minua hänen puoleensa. Muistan aikoinaan Joonatanin kanssa treffeillä; mietin koko ajan millaista olisi suudella häntä. Nytkin mietin sitä, mutta valitettavasti siinä mielessä, että en vain nähnyt itseäni tekemässä sitä. Minusta tuo kertoo jo jotain. Ja siltikään en osaa täysin poissulkea toisia treffejä.

Treffailua ilmassa

Eteenpäin.

Mulla on tänään treffit!!! Joo, apua. Olen taas semisti saanut voimia jatkaa tota nettideittihommaa ja tänään ois sitten ekat treffit taas siltä saralta vähään aikaan. Mies on 33, eli mua vähän vanhempi (vaihteeksi). Kuulostaa mukavalta, mutta mua hiukan ahdistaa sen flirttailevat viestit. Itse en laita mitään sellaista tekstiä ennen kuin on tavattu. Kuva ei kerro tarpeeksi, enkä halua antaa mitään superkiinnostunutta kuvaa itestäni, jos sitten deiteillä ei enää kiinnostakaan. Saa nähdä mitä tästä tulee... Yritän olla avoimin, positiivisin mielin, että rennosti kahville tässä vaan ollaan menossa, mutta jotenkin epäilyttää.

Parin muunkin kanssa olen viestitellyt ja eilen muutenkin fb mukaan laskettuna juttelin netissä neljän eri miehen kanssa. Kaikille heille olen vain kaveri, mutta silti siitä tuli hyvä mieli ja ajatus, että en taida olla niin luotaantyöntävä ja tylsä kuin mitä joskus kuvittelen. On kevät :) ja se tekee mut iloiseksi ja innostuneeksi! Mitä vaan voi tapahtua ja varmasti jotain tapahtuu, jos jatkan yhtä rohkeasti eteenpäin.

Ihanaa kevään alkua kaikille teille!:)

Ihan kuin ikävä

"Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois,

yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois."

En ole kuullut Joonatanista loman jälkeen, paitsi sen verran että hän lähetti kutsun via facebook tupareihinsa ensi kuussa. Pitäiskö sinne sitten oikeasti mennä?! Tiedän, että haluaisin mennä mutta ollakseni rehellinen itselleni pitää myöntää, että menisin vain nähdäkseni Joonatanin koska on ikävä. Ehkä jopa toivoisin hiljaa sisälläni, että hän kohtelisi minua muuna kuin kaverina, että hän pyytäisi jäämään... Miksi menisin sinne satuttamaan itseäni lisää??? Onhan tässä toisaalta vielä aikaa miettiä. Mitä vain saattaa tapahtua, joka vie tuotakin päätöstä suuntaan tai toiseen. Jos en muuta tekisi, niin ainakin ottaisin selvää ensin Joonatanilta onko hänellä mahdollisesti joku uusi siellä kiikarissa. Jos näin olisi, päätös osallistumisesta olisi niin pirun helppo tehdä.

tämä tunne - kuin tikku ihon alla, joka koko ajan tuntuu eikä lähde millään pois, ei ainakaan kokonaan.

Maassa

Miten voivat kaksi päivää erota toisistaan niin paljon? Eilen olin niin positiivinen ja vielä aamullakin, mutta nyt olo on taas suorastaan ihan p***a. Kyllä. Syitä on tasan kaksi: olen syönyt koko päivän tauotta ja lähetin Joonatanille viestin, johon en ole saanut vieläkään (no **ttu ylläri pylläri) vastausta. En tiedä johtuuko syöminen osittain tästä Joonatansotkusta vai muuten vaan, mutta ei se ainakaan oloa paranna. Miksi en ikinä tajua, että liikunnasta tulisi paljon todennäköisemmin parempi mieli???! Eikun aina pitää haalia itselleen hiilarimorkkis vielä kaiken hyvän lisäksi. Hienoa cioccolata. Ja ei, en lähettänyt mitään säälittävää aneluviestiä Joonatanille tai muutenkaan mitään ihme tunteenpurkaussälää, vaikkakin häivähdys jälkimmäistä on luettavissa rivien välistä... Eieieieieieiieieieiieieieeii! Mä en suostu takertumaan! Heti lomalta palattuani puran kaiken urheiluun. Se on pyhä lupaus! Mutta sitä ennen saan olla hetken vähän surullinen, yksinäinen ja plösö.

Ups & downs

**tut mitään Joonatania tässä oo satuttamassa, ku itseäni vain. Tai en mä nyt tiedä sattuko se varsinaisesti, mutta vähän kyllä tais kirpasta ku kyyneleetki kerran nous silmiin. Pistin näet tuossa muutama päivä sitten tekstaria sinne päin, että on mies ollut jonkin verran mun mielessä tässä ja oon nyt vähän pihalla. Joonatan sitten vastas jonkun 12 tunnin miettimisen jälkeen (miten miehet ei tajua, että tollaseen viestiin pitää vastata HETI!!!???), että oli itsekin miettinyt meitä, mutta päätynyt sellaseen ratkaisuun, että haluais edelleenkin pitää mut ihan kaverina. Mähän en nimenomaan ollut saanut päässäni aikaiseksi mitään lopputulemaa, mutta noh... kai mä vähän haaveilin jostain yhdessäolon uudelleenlämmittelyistä. Järki kyllä koko ajan sanoi, ettei siitä mitään tulisi kuitenkaan pitkällä tähtäimellä. Ja ihan rehellisesti olen sitä mieltä, että tämä on oikea ratkaisu, vaikkei se olekaan sitä mitä halusin. Saa nähdä, miten onnistutaan olla pelkkiä kavereita. Yhdessä yöpymiset pitää jättää väliin tai muuten tuun hulluksi.

Mun vanhenemista on tässä juhlittu pariinkin otteeseen, eli paljon mukaviakin hetkiä on mahtunut viime päiviin :) Ei sillä, että se vanhenemisosuus olisi kovin mukavaa... Tosin lohduttaa erittäin paljon tieto siitä, että en näytä ikäiseltäni. Eräs miespuolinen työkaverikin oli veikannut minua '90 vuonna syntyneeksi, tai ehkä '91? vaiko '92? ahahahhaha....Joo, läheltä liippaa, *tirsk ;) Henkilöllisyystodistusta multa kysytään lähes joka kerta, kun ostan vaikka viinipullon tai baarin ovella. Eipä siinä... Okei, oonhan mä luonteeltanikin vähän ehkä lapsellisempi kuin mitä tässä iässä pitäisi (?), enkä tiedä onko se sitten taas niin hieno juttu, mutta en voi olla muuta kuin oma itseni. Iästä puheen ollen - ehkä ensimmäisen kerran elämässäni teki mieli valehdella ikäni lauantaina baarissa, kun olin tanssilattialla erään tosi söpön ja mukavan tuntuisen poitsun kanssa ja kaikki meni hyvin, kunnes sain kuulla hänen olevan 22-vuotias. Nouuuuuuu!!!! Ja mun irvistyksen jälkeen sen oli tietty pakko kysyä mun ikää ja... sitten oli vaan todettava, et hyvät jatkot, tää ei nyt toimi. :( Mä en nyt etsi mitään 'toy boy'ta. Mutku se oli niiii söpööö....Prrrse.

Nyt alkoikin sitten töistä mun talviloma ja muutaman päivän päästä lähden käväsemään Italiassa!!!! Jeee!!! On se elämä sittenki vaan ihanaa, vaikka nää miesasiat vähän tökkiikin.

Sisäistä kamppailua

On ehkä hyvä, että tiedossa on nyt kaikenlaisia pippaloita mun synttäreistä työpaikan juhliin ja siinä välissä pieni lomareissu ulkomaille. Vähemmän mahdollisuuksia tavata Joonatania, vähemmän tilaa ajatella Joonatania. Ei hitto! Pelkään, että oon jollain mystisellä tavalla ihastunut siihen uudelleen. Ei näin voi oikeesti käydä! Ne muutamat päivät ja yöt, mitä tässä ollaan nyt vietetty yhdessä on vaan olleet paljon rennompia kuin silloin viime vuoden puolella. Minähän ajattelin, että tässä ollaan ihan oikeasti vain kavereita eikä siis tarvitse niin panostaa siihen, että olisin jotain enemmän kuin mitä oikeasti olen ja siispä olen ollut ihan vain oma itseni ja saanut täten myös enemmän irti Joonatanista. Olen uskaltanut sanoa, mitä ajattelen ja kommentoida, jos hän on tehnyt jotain outoa. Ehkä hänellekin on käynyt sama ilmiö, koska hän ei ole ollut ollenkaan niin hiljainen tai hukkunut omiin maailmoihinsa. 

En uskalla kysyä, miltä tämä hänestä tuntuu (ellen sitten jo kysynyt silloin yöllä humaltuneena). Itsestäni osaan sanoa sen verran, että nuo muutamat yhteiset yöt eivät ole edustaneet arkea. Se olisikin sitten taas aivan eri asia. Ennen kuin alan kuvitella, että tässä olisi jotain enemmän, pitää oikeasti miettiä. En halua satuttaa Joonatania... enkä itseäni. Ja pitää muistaa, että kuvioon kuuluu myös Juniori ja tuntuu, että olen sulkenut sen asian kokonaan mielestäni.

Ajattelen Joonatania ihan koko ajan. Eilenkin oli pakko lähettää sille joku turha viesti, että saisin kuulla siitä jotain. Mutta pitää kai yrittää ottaa etäisyyttä, eihän ns. fuck buddies mitään kuulumisia toisilleen viestittele.

Tunteet

Ei, en voi vieläkään kirjoittaa tunteista mitään. Ne on sievänä sillisalaattina jossain tuolla sisimmässä. Eilen oli tosiaan baari-ilta ja - lyhyestä virsi kaunis - sen sijaan, että oisin lähtenyt sieltä kotiin otinkin taksin Joonatanille. Lähdin vähän huonoissa fiilareissa baarista, joten ei tosiaan hotsittanut mennä yksin kotiin surkeilemaan. Joonatankin oli vähän huppelissa, joten hyvinkin rennosti juteltiin kaikenlaista tästä meen säätämisestä, mutta hitto vie ku en oikein muista että mitä. Muistan kysyneeni, että kumpaa tässä sitten tulee sattumaan ja hän vastasi että molempia...

Pakko kai myöntää, että pelottaa vähän että noissa sanoissa on jotain totuutta takana. Pelottaa nämä tunteet, joista en nyt halua puhua...

kaveri + kaveri + (sensuroitua) = ?

Mmh... ja hupsista.

Viime kirjoittelun jälkeen kävin sitten Joonatanilla kylässä: tehtiin ruokaa, katottiin leffa ja jäin yöksi. Oli todella mukava ilta. Joonatan ei olisi tahtonut ollenkaan nukkumaan, joten valvottiin jutellen johonkin aamuneljään asti ja Joonatan kerto mulle niin paljon henkkoht asioita, että huhhuh. Siinä vaiheessa huomasin, että toinen nukahtaa hetkenä minä hyvänsä enkä voinut enää estää itseäni kysymästä, olisiko kuinka epäsopivaa jos halaisin häntä... Loppuyön Joonatan sitten silitteli vatsaa, kylkiä ja lantiotani niin, etten yksinkertaisesti kyennyt nukkua tai ehken vain halunnut nukahtaa, koska se oli NIIIIN ihanaa!!!:) Noh, tätä seurasi pitkästä aikaa vaikein työpäivä ikinä, kun olin ihan 'fucked up', ahdisti, jännitti, vatsa kramppas ja sydän löi sataa koko päivän enkä tiennyt mitä ajatella. Tunne ei juurikaan helpottanut sillä, että sain Joonatanilta viestin, jossa tämä pyysi mua saunaan vielä samana iltana. 

Ensin mietin, että pitäisiköhän olla menemättä tai ainakin kirjoittaa viestiin, että oli vähän liian kivaa ja jotain, mutta sitten ajattelin että hitto mitä shaissee ja asioiden suurentelua taas - "Joo, voin mä tulla."

Mäkin olin siihen mennessä vähän rauhottunut. Käytiin saunassa. Suomessahan on ihan normaalia, että tyttö ja poika, jotka ovat vain kavereita keskenään menevät saunaan kaksistaan, hih:) No joo, siitä sitten suoraan nukkumaan ja tällä kertaa oikeesti suhteellisen ajoissa, ehkä jo ennen kolmea. Teki niin paljon mieli mennä kiinni toiseen, että se tuntu melkeen pahalta, mutta en tehnyt mitään, koska ei toinenkaan tehnyt ja vähän jännitti mitä siitä seuraisi ja olisiko se kuitenkaan ihan ok jatkaa sillä linjalla. 

Aamulla kestin vielä muutaman torkutusherätyksen verran, kunnes sen viimeisen kerran kun Joonatan vielä palasi nukkumaan kiedoin käteni hänen ympärilleen (kuin ohimennen..). Jossain kohtaa Joonatan lähti suihkuun, jonka jälkeen palasi vielä viereeni *quote: "näytät liian houkuttelevalta siinä". Tässä vaiheessa hänen olisi pitänyt olla jo suurin piirtein matkalla töhin...

Taas halailtiin ja siliteltiin aina siihen asti, kunnes Joonatanin itsehillintä ilmeisesti petti (mikä on SUPERyllättävää, koska hän ei juuri ikinä kykene tekemään aloitteita) ja noh... loppu onkin aika helppo arvata ;) .

Tänään tämä tytsi lähtee vähän viihteelle, joten jatkan myöhemmin tänhetkisistä tuntemuksista, jos niistä nyt jotain selvää ottaa... Hauskaa ja yllätyksellistä viikonloppua kaikille!!!

Tuskaa ja jumitusta niin monessa mielessä

Koska mut on niin älyttömän helppo houkutella kaikenlaisiin projekteihin mukaan, innostuin tietysti myös Jennyn blogissaan mainostamasta 30 päivän Bodyrock reenihaasteesta. Ja vaikka nyt on ihanan raukea ja rentoutunut olo, niin äsken kävin varmasti lähellä tuonelan portteja. Voi tuska!!! Vähänkö olen huomenna jumissa. Oi kyllä! Huvitti myös, kun tämän päivän (eli 2nd day workout) treenin vetäneillä oli mennyt siihen aikaa puol tuntia ja meitsi puhkui täällä TUNNIN sen parissa. Että sellasessa kunnossa ollaan, ahahhaha...

Joo, pakko tehdä jotain, kun vaikka kuinka yritän rakastaa kroppaani sellaisena kuin se on, niin eihän siitä vaan mitään tuu. Täytyy pitää ittensä kuosissa, ettei lässähtäminen ala näkyä itsetunnossa ja siis ulospäin. Se ei nyt oo ollenkaan toivottavaa.

Tänään moikkasin Juhaa. Wow, on se suurta (älkää yhtään naurako siellä!) :-b

Olin myös kahvilla kirjastopojan kanssa - taas.

JA Joonatan ehdotti taas fasarissa, että tehtäis jotain lähipäivinä. Aloin melkein miettiä, että onkohan tämä kaveruus nyt ihan viisasta, mutta höh, miksei? Kummallakin on tylsää ja yksinäistä ja tuskin kukaan käy kenenkään iholle kumminkaan. Toivotaan vaan, että minä pystyn hillitsemään itseni, ähähähähhä :-D

Hemmetin gradu ei kyllä etene yhtään mihinkään :( ja se olisi ainoa asia, jonka ihan oikeasti pitäisi edistyä johonkin. Voi kettu.

Markusketutus

Äsh, kerpeleen Markus!!! Noin vartti töissä Markuksen kanssa keskusteluetäisyydellä ja jo alkoi ketuttaa ja ahdistaa. Kiitti vaan taas. Puhuin itseni pussiin ja vaikutin dorkalta pahviaivolta, jonka mielipiteet on tusinatavaraa. Ja siis öö... puhuinko sille jotain tikittävistä sisäisistä kelloista??!! Voi jee. En vaan voi sille mitään, että fiksut miehet, jotka taukoamatta analysoi sinua, harrastaa keittiöpsykologiaa (mitä ikinä se onkaan, kuhan vaan heitin tähän x) ilkikurisen ja flirttailevan välimaastossa keikkuva hymynkare huulillaan tuijottaen syvälle silmiin.... Aaaaa.... Lievästi kyllä häiritsee silti se kaikkitietävä asenne ja se, että kuulostaa siltä kuin hänen tapansa kokea maailma olisi se ainoa järkevä.

Minä nyt vain en voi suhtautua hällä väliä -asenteella ikääni. Se on ihan liian lähellä 30:ä, vaikka se olisikin "uusi 20". Tiedostan hyvin, että aika menee eteenpäin, olin minä siitä ahdistunut tai en eikä se ahdistuneisuus ainakaan auta mitään. Silti en voi olla ajattelematta perheen perustamista ja muuta sälää; sitä kellon tikittelyä ja kuinka suhteelle tarvitaan pohja ennen muksujen hommaamista.  Löytäisinköhän miehen helpommin, jos se olisi mulle vähemmän pakkomielle ? x) hihii...

On uni.

Väsyttää. Kiinnostus tehdä yhtään mitään on nolla, mutta töihin on kuitenkin mentävä ihan kohta. Ehkä lapsellista valittamista, mutta vihaan työtäni joka päivä enemmän. En jaksa yhtään sitä mielistelyä ja samojen small talk -lainien toistelua. Täytyy vaan purra huulta ja hyväksyä, että siellä ollaan jumissa vähintään siihen asti kun joskus valmistun... 

Joonatan oli luonani lauantaina. Jaettiin pullo viiniä ja juteltiin kaikenlaista. Oli oikein mukavaa. Melkein rikolliselta tuntui kuitenkin se, että hänen jäätyä yöksi, nukuttiin vierekkäin eikä edes hipaistu toisiamme paitsi ehkä vahingossa. En halunnut loukata tai aiheuttaa outoa tilannetta hyökkäämällä kimppuun, kun kerran joskus silloin erotessa olin jotain ehdotellut eikä hän halunnut lähteä sellaiseen mukaan. Teki niin mieli edes halata, mutta tiedän että olisin sillä vain halunnut ruokkia läheisyyden kaipuutani ja mitä se muuta olisi ketään hyödyttänyt? On se kyllä hassu mies...Välillä vaikuttaa lähinnä eksyneeltä lapselta, heh.. Hyvä tajuta vain vahvemmin, että ei me todellakaan yhteen sovittaisi, mutta mielelläni pidän Joonatanin ystävänä. Sen kanssa on niin helppo jutella.

Juhan näin eilen yliopistolla. Satuttiin samaan aikaan syömään ja istuin sitä vastapäätä niin, että meidän pöytien välissä oli yksi kokonainen pöytä. Jossain vaiheessa se tyhjeni hetkeksi ja minulla oli täysin esteetön näköyhteys Juhaan ja mitä mä teen?! No tietenkin tuijotan liioitellun keskittyneen näköisenä edessäni olevaa lehteä enkä uskalla nostaa katsetta. Just... Lupasin itselleni olla reipas ja aikuismainen tän jutun suhteen, mut enhän mä pysty. Hitto. No okei, kyllä mä pari kertaa vilkaisin, et jos se ois just sen nanosekunnin aikana kattonu muhun päin, nii oisin voinu moikata. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, joten se siitä.

Nyt on pakko tehdä viel eväät, joten palaillaan toiste asiaan!!!

Turhautumista

Olin kirjastopojan kanssa lounaalla tänään. Harmi, etten oo siitä yhtään kiinnostunut. Itse asias juuri sen vuoksi onkin varmaan niin helppo mennä juttelee sille ja pyytää seuraks, kun ei kerran ole mitään paineita ja taka-ajatuksia puolin eikä toisin. Juhankin kyllä näin siellä...etäältä. Ei oltu siis tervehtimisetäisyydellä. Opiskeluun keskittyminen siinä kärsi kyllä huomattavasti, kun tiedostin koko ajan sen läsnäolon samassa tilassa. Mun fiksaatio mieheen ei siis yhtään hälventynyt sillä, että kävin sen kanssa yksillä ja juteltiin ja niin pois päin. Eihän se johtanut mihinkään eikä asia siis edistynyt mitenkään. Ärrrrsyttävää... Ehkä se ei nyt ole vaan kiinnostunut musta tai välttämättä yleensäkään mistään sutinoista. Ehkä se oikeesti haluaa keskittyä tuolta lafkasta valmistumiseen. Mistäs mä tiedän. Enkä voi mennä juttelee sille, kun se tuntuu kyllä jo jonkin asteen ahdistelulta siinä vaiheessa. En voi tehdä mitään, paitsi odottaa. Niinkö? Eipä ihan viitti fasarissakaan lähestyä, ku mun ei pitäis tietää sen sukunimeä... Tyyppi ei kyllä itse vaikuttanut miltään aloitteen tekijältä...

Ja mihin puutteeseen mä vedän pullaa ja suklaata joka ilta??! 

Nii ja pliis, ymmärtäkää että tässä kirjoituksessa on hirveetä liioittelua enkä oikeesti oo mikään hullu psyko. Kiitos. Aika suht normaalin epänormaali rakkaudennälkäinen nuori nainen vain olen.

Kaveripoikia...

No pakkohan se on tulla tänne päivittämään, kun kerrankin mun elämässä tapahtuu ees jotain :)

Ensinnäkin, yllättäen Joonatan otti yhteyttä fasarissa ehdottaen tapaamista vaikka syömisen merkeissä. Oltiin puhuttukin sillon 'eron' hetkellä, että vois joskus silti tavata vielä, niin siinä mielessä asiassa ei ollut mitään merkillistä. Lopulta päädyttiin siihen, että mä menisin sen luokse ja se kokkais mulle jotain - näkisin siinä samalla Joonatanin uuden asunnonkin. Noh, valitettavasti eilen kun oli tarkoitus nähdä, sain siltä viime hetkellä peruutusviestin. Oli kuulemma tapahtunut joitain asioita, joiden vuoksi hän oli mennyt aika lailla pois tolaltaan, että nyt ei ehkä olisi oikea hetki mun tulla sinne kuitenkaan. En sitten lähtenyt kyselemään tarkempia yksityiskohtia, asia oli mun puolesta ok, vaikka tietty jäin miettimään että mitä ikävää mahtoi olla tapahtunut...

Olin kirjastolla (taas), kun sain tuon viestin ja aloin sitten kehitellä kaikenlaisia B-suunnitelmia illan varalle, kun en kerran Joonatanin luokse olisikaan menossa ja jotainhan olisi kumminkin kiva tehdä. Olen niin kypsä siihen, että istun siellä iltaan asti ja tulen sitten kotiin istumaan tv:n ääreen. Blaah... Joten...huolimatta siitä, että mun sydän alkoi hakata miljoonaa, tuli hirvee kuuma ja kädet tärisi, niin uskokaa tai älkää: tämä tyttö marssi edellisessä postauksessa mainitsemani poitsun luokse ja kysyi, josko tämä lähtisi mun kanssa vaikka yksille (!!!!!!! :) :) :) ) Whaaaaat??!! Teinkö mä oikeesti niin??!!!! No tein, prkl, hahahhah.... :) Hymynaamoja voin toki laittaa siitä syystä, että no sehän lähti mun kanssa yksille siitä sitten, hihii... Joo, en nyt raportoi siitä sen enempää, koska mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Juotiin yhdet, juteltiin ja tutustuttiin ja sanottiin heipat ja nähdään. That's it. Mukava poikahan se oli, eipä siinä :) Olkoon nyt vaikka Juha tämä nimeltään, kun mielessäni sellaisen nimen hänelle kuvittelin ennen kuin oltiin mitään puhuttu x)

Pari päivää sitten sain myös kirjastopojalta viestiä, että miten ois lounas/kahvi taas joku kerta. Ilmeisesti se toteutuu myöhemmin tänään... Mietin vaan, että mitähän Juha ajattelee, jos/kun näkee mun menevän kahville kirjastopojan kanssa. Toivottavasti se ei kuvittele, että mulla on joku harrastus pyydellä kaikkia poikia sieltä ulos mun kanssa, hahah... Ei olis kiva.

Hauskaa, että tapahtuu kaikenlaisia kivoja asioita :) Ois tietty vielä hauskempaa, jos nää kaikki tyypit ei ois "vaan" kavereita, vaan joku ehkä jotain muutakin...

Ps. Gfg loppu mun osaltani tossa melkein viikko sitten. Meni hermo. Miks mä ees oon jollain dieetillä sitä paitsi?! Ei mun tarvi laihduttaa, vaan hankkia lihaksia. Treeniä, treeniä, treeniä!!!

Älä edes vilkaise tänne päin! Se voi olla vaarallista...

No niin, se olis yli viikko takana tuota gfg:tä, mutta enpä oo kyllä huomannut mitään muutosta itsessäni. Okei, alkuviikko meni ilman liikuntaa flunssan takia ja joo, olen normaalipainoinen eikä tarvis mitään painoa pudottaakaan, mutta... Olen päättänyt hommata itselleni lihaksikkaan, kiinteen kropan, joten pitää varmaan alkaa kunnolla tehdä töitäkin sen eteen. Eipä se taida muodonmuutos tipahtaa taivaasta, niinkun aina kuvittelen kaiken minulle tapahtuvan. Pirteämpi olo on kyllä. Se johtuu varmasti hiilareiden rajoittamisesta ja siitä, etten mussuta koko ajan suklaata tms. ...että eiköhän se tästä vielä iloks muutu :) 

Kärsin myös edelleen akuutista miehen puutteesta. Sellaista ei nyt vain ole eikä näy missään ja näen hyvin mahdollisena, joskin pelottavana, vaihtoehtona että saattaisin olla vaikka koko vuoden ilman mitään säätöä!!! Käyn ulkona, siis baarissa, korkeintaan kerran kuussa ja muuten lähinnä istun yliopiston kirjastossa tai olen töissä. Mahdollisuudet törmätä johonkuhun potentiaaliseen ovat äärimmäisen pienet. Tästä skenaariosta johtuen alan kehitellä päiväunimaailmoja heti kun kuvittelen jonkun vähänkin katselevan minua sillä silmällä. Argh!!! Ei näin. Kuinka miesorientoitunut voi nainen olla???!!! Miksi en voi vain keskittyä opiskeluun, koska se olisi aika helv**in tärkeetä tällä hetkellä? Miksi vilkuilen viereisellä koneella istuvaa nuorta miestä, samalla pohtien kuumeisesti jotakin järkevää keskustelun avausta? Miksi saan aina tällaisen ihme fiksaation, josta ei vaan pääse yli eikä ympäri???! Toinen on varmaan jo aistinut ajatukseni ja on nyt ihan mega-ahdistunut...

Toisaalta olisi kyllä aika hienoa, jos uskaltaisin jotain hänelle sanoa ihan noin niinkuin päivänvalossa, mutta olisinko valmis kestämään seuraukset? Muuttuisiko tunnelma yliopistolla? Tuotakin poitsua näen melkein joka kerta kun siellä päin liikun... Hmmm...

Jotkut miehet ei vaan millään menetä 'sitä jotain'

Jospa palaisin blogissani historialliseen hahmoon hetkeksi, eli Markukseen, työkaveriini johon olin joskus vähän ihastunut. Enäähän sitä en ole. Juu, enpä. Noh, paljon aikaa on tässä vierähtänyt ja vaikkakin samassa työpaikassa ollaan, ei olla juuri oltu juttuetäisyydellä kunnolla aikoihin. Tänään oli toisin ja kai siinä nyt väkisinkin tuli vähän sanoja vaihdettua. Siinä miehessä vaan on jotain ärsyttävän vetovoimaista, vaikka mun järki sanoo EI. Se on sellainen ihminen, että se ei ikinä vastaa kysymykseen niinkuin odottaisit sen vastaavan. Oikeestaan se on vähän 'smart-ass'. Pitää sanoa aina jotain erilaista, kekseliästä, uutta, fiksua. Itelle tulee helposti pöljä olo, kun juttelee sen kanssa, ku se ei vaan oo rento ja lähestyttävä niinku muut. Todella kaukainen ajatus, että oon oikeesti joskus suudellut sitä (vaikkei hän kuulemma muista koko asiaa). On koko ajan sellanen olo, etten saa yrittää liikaa jutella sille, ettei se kuvittele että mä oon siitä vieläkin kiinnostunut. Vahvat, pelottavat, erikoiset tyypit - totta hemmetissä kiinnostaa mua ja ku sellanen läväyttää ison hymyn...se on korvaamatonta. No niin. Ja sitten takas maan pinnalle.

Työpaikka ei kyllä oo aina ollenkaan niin shaiba paikka ku vois kuvitella. Tälläkin viikolla oon saanu osakseni aika suoraa flirttiä muutamalta eri henkilöltä ja ai että se tekee hyvää :) !!! Jään joka kerta pariksi päiväksi toivomaan, että joku niistä joskus palais, mutta ei. Ei koskaan. Ne jotka palaa, on joko hulluja tai muuten vaan ei mun makuun. Että pitäiskö vaan siinä samaisessa tilanteessa rustata puhelinnumero ylös ja ojentaa potentiaaliselle flirttailijalle silmäniskun saattelemana. Öö... Maybe not. Varsinkin kun allekirjoittanut menee siinä joka kerta niin hämilleen ja punaiseksi kuin paloauto (jopa siinä määrin, että seuraava asiakas alkaa kommentoimaan asiaa...great).

Flunssassa olen (juu, olin silti töissä - ei kiva), joten kärsin etten pääse lenkille tai mitään muutakaan urheiltua ja maha senkun kasvaa. Ajattelin kumminkin aloittaa Jutta Gustafsbergin GoFatGo-haasteen, tosin en todennäköisesti ihan piirun tarkasti tule noudattamaan ohjelmaa, koska aion kuitenkin syödä lounasta yliopistolla ja vaikea siellä mittailla määriä eikä muutenkaan aina voi olla varma minkälaista muonaa on tarjolla. Joo, toi nyt on lähinnä sitä varten, että pääsisin johonkin ruotuun enkä söisi ihan koko ajan ja vain keskittyisi ruokaan. On muutakin elämää. Huomenna pitääkin alkaa lukea ehkä mun koko opintojen viimeiseen tenttiin, hihii...

Heräilyä tähän vuoteen

Joo, kyllä mä täällä olen ihan hengissä ja lueskelen ahkerien kanssabloggaajien tekstejä, mutten itse vaan millään jaksa vaivautua. Enkä oikeastaan jaksa nytkään, mutta ajattelin että ehkä tää on vähän sama kuin liikkumisen kanssa: kun kerran saa raahauduttua lenkkipolulle, toinen kerta onkin jo niin paljon kivuttomampi. Äh, mutta jähmeää on...

Heräsin tänään puoli kahdeksalta, jonka jälkeen pyörin sängyssä tunnin, nousin sitten vaivalloisesti istumaan ja luin hetken kirjaa. Lopulta oli pakko heittää peitto sivuun ja nousta ylös. Oli niin pimeää ja minulla niin raskas olo. Asiaan saattaa myös vaikuttaa se, että ahtaa itsensä joka päivä täyteen suklaata eikä käy ulkona paitsi kaupassa käynnin verran. Tänään onneksi luvassa lounas ystävän kanssa, joten pakko pistää itsensä kuntoon ja tyrkätä ulos jo hyvissä ajoin.

Vuosi 2012 alkoi rauhallisissa merkeissä. Juhlittiin pienessä porukassa kaverin luona ja taisin olla jo ennen kolmea kotona. Ei mitään ihmeitä - pari uudenvuodentoivotusta lähetin Joonatanille ja fiksulle (miksi?!). Eivät sentään sisältäneet mitään ehdotteluja tai kaipailuja, joten kaikki on ok. Vastasivatkin ihan ystävällisesti, Joonatan tosin taas vaihteeksi kahden päivän viiveellä...

Noh, ei varmaankaan tarvitse lupailla mitään erikseen uudelle vuodelle. Projektia kyllä riittää muutenkin... Minähän yritän tässä pikku hiljaa valmistua, eli gradu pitäis kirjoittaa. Sanaakaan ei ole vielä paperilla, että sellasessa vaiheessa ollaan. Lisäksi tänä vuonna haluaisin ihan oikeasti juosta puolimaratonin :) ...kun vain saisin tämän perseeni ylös ja malttaisin jättää koneen ja teeveen hetkeksi keskenään. Pitäisi yrittää kanavoida liikuntaan kaikki se energia, jonka käytän miehen etsimiseen (tyhjästä). Ei sitten jäisi niin paljon aikaa turhaan voivotteluunkaan. Ja miksi olen taas pistänyt itseni nettiin??! Sekin vain turruttaa, kun kukaan ei yksinkertaisesti herätä mussa mitään ja jos herättää ja rohkenen jopa lähettää viestin jollekin, niin sepä ei vastaakaan!!! Syvä huokaus ja paluu maan pinnalle - molemminpuolista tunnetta ei vaan voi pakottaa. Se pitää hyväksyä.