Missä hehkutus ja pilvissä hyppely?

Nii olenko nyt jotenki heikko ihminen, ku äänet mun pään sisällä käskee päästää irti, mut tässä mä vaan olen? Kaikki blogistitkin hehkuttaa juuri nyt jotain suurta rakkauttaan, yhteenkuuluvuuden tunteita ynnä muuta überonnellista hörhöilyä. Samoin mä ajaudun koko ajan sellasiin keskusteluihin, joissa selitetään kuinka uskomattoman mahtavia kaikkien miehekkeet on. Ja entäs se mun??? 

Voi olla, että mulle on vaan liikaa (tai siis liian vähän) se, että Joonatan on niin poissaoleva. Eilen meni totaalisesti hermo. Oltiin menos nukkumaan: mä menin sänkyyn ja Joonatan tupakalle -sanomatta mitään-. Siinä sit mietin yksinäni, et mihinhän se jäi, kunnes kuulin parvekkeen oven käyvän. Niinku mitä ***tua???! Oikeesti! Eikä se ees polta ku joskus tosi harvoin, ni se ei ollu mitenkään itsestäänselvää. Joo... Sit se tuli takas muina miehinä, selitti jotain, mikä meni multa täysin ohi ku olin nii kypsänä, ja meni pesee hampaita. Mun piti sit mennä semiasiallisesti sanomaan jotain sille asiasta, mut ei mun suusta kyl mitään asiallista tekstiä tullut ja hyvä, etten kaiken lisäks alkanu itkeen. Lähellä oli. Noh, nyt (viimeistään) se pitää mua varmasti ihan hulluna, et yks skitsoo tollasesta, mutku se ei ollu mikään ensimmäinen kerta. Viimein ku Joonatan tuli sänkyyn...ei sanaakaan. Ja ku mä toistin vähän rauhallisemmin, et toinen vois vähän kommunikoida enemmän liikkeistään, ku tää ei kuitenkaan oo mun koti, et tulee vähän orpo olo..., ni sain vastaukses kaks sanaa: Joo. ja Anteeks. Ja jotain, et hän yrittää kommunikoida enemmän. Joko se ei ottanu mua tosissaan (=nauro mulle mielessään) tai se ei vaan osaa keskustella tollasista asioista. Voi jee...

Hitto, et jäi kurja olo, mut kyl me silti p**tiin ja se oli kivaa ja sit oli vähän parempi...vähän aikaa.

Enkä mä silti halua, että kukaan käskee mua lähteen tästä. 

Nyt ei kyllä varmaan nähdä viikkoon tai pariin, ku mulla on vähän kiireitä...

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Väsynyt ja haikea fiilis. Sitä se on aina, ku eksyn kuuntelemaan jotain tietynlaisia kappaleita; tällä kertaa Kaija Koo ja Kaunis rietas onnellinen. Johonkin ne sanat osu ja uppos, vaikka se on kovin konstailematonta ja simppeliä niin siltikin tuntui jossain. Lähinnä sitä huomaa aina ajattelevansa edellistä suhdetta ja miten olisi pitänyt osata olla vahvempi. Olisi pitänyt osata ottaa oma tilansa eikä antaa toisen aiheuttaa niin paljon pahaa oloa. Ja silti tiedän (pelkään), että tekisin sen kaiken ihan samalla tavalla uudelleen. Kun olisi pitänyt huutaa kurkku suorana, että Älä helvetti hajota mua!!! Mutta mä mitään huutanu. Kuvittelin, että toinen ymmärtää, jos vähän itken. Se mitään ymmärtäny. Noh, exä oli vaan liian vahva ihminen mulle, tai liian dominoiva tavallaan. Ei menneet yksiin meidän tempperamentit. Hyvä ihminenhän se on, vähän keskeneräinen vain, mutta niinhän me kaikki.

Torstaina taisin nähdä Joonatania viimeksi. Oli niin mukavaa, että ärsytti kun toinen vajosi koomaan (=nukahti) niin aikaisin (tää on vähän suhteellinen käsite;), ku mä en halunnu illan loppuvan ollenkaan. Että sillee... Oli ihan hiton hyvä olla :) Ja nyt sitten tosi loogisesti stressaan siitä, että tuntuu niin hyvältä. Mihin se sitten oikeen johtaa?! Onko se nyt sellanen ihminen, jonka kanssa mä voin kuvitella olevani pidempäänkin vai pitäiskö vaan lähteä hemmettiin, kun se ois viel suht helppoa??? Ja miks mulla on tällanen ihme sitoutumiskammo? Mistä ja millon se tuli?! Miestähän mä oon koko ajan viereeni halunnut... 

Joonatan on ostamassa uutta asuntoa. Juteltiin eräästä miehen kanssa yhteen muuttavasta tuttavastani ja kommentoin siinä, että itse en haluaisi missään nimessä muuttaa kenenkään omaan asuntoon, vaan sen pitäisi olla yhdessä hankittu ja sillä tavalla yhteinen alusta asti. Muuten se ei koskaan tuntuisi kokonaan kodilta. Joonatan siihen, että kai ymmärrän että hänen pitää asua siinä uudessa paikassa ainakin kaksi vuotta ennen kuin voi muuttaa uuteen..? Menin ihan hämilleni ja sönkötin jotain, että ei me olla ihan vielä siinä vaiheessa, että tällaisia pitäisi ajatella tai ottaa huomioon... Joonatanin mielestä kyllä tässäkin vaiheessa on hyvä ottaa toinenkin huomioon ratkaisuja tehdessä. No huhhuh...

Tai siis tähdennettäköön, että Joonatanin ajatusmaailma on normaali ja mulla on joku ihme vastustus ja paniikkihäiriö meneillään. Mitä hittoa!!!??? Älkää ottako mallia.

Ei taaskaan niinku strömsös

Eipä yhtään huvittanut kirjoitella tänne sen jälkeen, kun viimeks tapasin Joonatanin. Meni meinaa aika lailla metsään se...

Heti kun istuin autoon alkoi kitinä siitä, ettei juniori taho, että mä tuun mukaan ja sitä jatkui sitten vartin verran ruokapaikan parkkiksella. Voin kertoa, et Joonatanin pisteet tippu siinä, kun seurasin sen perättömiä uhkailuja ja maanittelua, et junnu suostuis nouseen autosta. Ei näin. Noh, vihdoin ku päästiin syömään, tunnelma oli vähän parempi, tosin saatoin heittää pientä kommenttia miehen kurinpitokeinoista, heh (koska mullahan on kokemusta lapsista ja oikeus avata suuni tossa kohtaa, krhm)... Lähtiessä se onneks kantoikin huutavan muksun autoon, todennäköisesti osittain siksi, et mä olin sanonut siitä sille x) Ne deitit olikin sitten siinä, koska seuraavaks Joonatan heitti mut kotiin. Ei siinä, ihan ok... Mutta ois se voinu siitäkin jotain sanoa etukäteen eikä vaan hiljaa kaartaa mun pihaan!!?? How weird is that?

Tänään illalla nähdään taas, tällä kertaa kahden, mutta lähinnä meen suoraan sen luo nukkumaan. Enempää aikaa ei ole. Saattaa olla, että pistän sen puhumaan vähän tästä meen jutusta... uuu spöökee ;)

"tolla" on kyllä nimikin

Hengissä ollaan!:)

Pääsin tosiaan hiukan kurkistamaan perhe-elämään tuossa muutama päivä takaperin. Olin ihan superpaniikkitärinöissä, mut hyvinhän kaikki loppujen lopuks meni. Olin vähän aavistellutkin, ettei juniori ois aluks kovin mielissään siitä, että tulin sekoittamaan kuvioita. Onhan se varmaan aika hämmentävä tilanne. Noin ainaski vois kuvitella. En sitte tiiä, mitä nelivuotias oikeesti aattelee... Mut aluks mulle ei tietty voinu puhua ollenkaan ja iskä sai kuulla kommentteja kuten: "mä en tykkää tosta" tai "tuleeks toi meille koko yöks?" (olinhan siihen mennessä ehkä sanonut yhden sanan)... Joku vartti myöhemmin me oltiinki jo kavereita ja leikittiin yhdessä pehmoelukoilla:) Juuh, suloinen lapsi. Oon aika yllättyny, että osasin jotenki olla juniorin kans kahestaanki, vaik mun kokemukset lapsien kanssa leikkimisestä tai yleensäkin on jotain 0,2. Vähän mulla oli sellanen "the bad guy -fiilis", ku juniori passitettiin omaan sänkyynsä nukkumaan ja mä sain nukkuu isin kans, mut hei... pitää kai tonikäsen jo oppia sietämään yksinnukkumista.

Joop, mukava oli sitten loppuilta Joonatanin kanssa kahden.

Haluaisin silti enemmän viettää vielä Joonatanin kans aikaa nimenomaan kahdestaan... Ja oon niin paljon miettiny, kuinka asiat mutkistuu kun täs on vielä lapsi mukana ja oliko viisasta tutustuttaa se muhun jo nyt ja blaa blaa blaa...

Today's the day

Okei, NYT jännittää ihan simona... tänään näen Joonatanin pojan. O-ou... paniikkipaniikkipaniikki! Miten voi pieni ihminen pelottaa mua niin paljon?...

Järjenvastaista

Hyvä tunne jatkuu täysin järjenvastaisesti. 

Täällä mä vaan hymyilen ja olen olevinani kovinkin onnellinen syystä että on sellainen mies kuin Joonatan. Mutta kun eihän tässä tunteessa ole mitään järkeä! Juurihan olin hänen luonaan ja pyörittelin sormia ja varpaitani, kun toinen katosi jonnekin iltapesulle tms. enkä minä vaan osannut olla. Olisihan sitä voinut vaikka katsella teeveetä, jos Joonatan olisi ystävällisesti parilla sanalla ilmoittanut poistuvansa nyt joksikin aikaa takavasemmalle. Siihen sitten jäin astelemaan edestakaisin olohuoneeseen uskaltamatta koskea mihinkään, ihan pihalla. Ja koko illan tuskailin, että miksi se ei vaan kaappaa mua syliinsä, kun mä haluisin suudella sitä enkä jutella niitänäitä. Miksi edes tulin sen luokse? Olisiko pitänyt jäädä vaan kotiin? 

Miksen minä sitten tee niin? -Teinhän minä. 

Siellä kumminkin seisoin olohuoneessa ja jupisin puoliääneen, että ei tästä kyllä tule mitään. Voi olla että mun odotukset sen suhteen on asetettu liian korkeelle, enkä mä anna sille kunnollista mahdollisuutta täyttää niitä. Sen kissa varmaan tietää, mitä ajattelen. Yöllä se asettuu mun rintakehän päälle makaamaan ja herään sen pelottavan arvoitukselliseen tuijotukseen. Suljen silmäni uudelleen ja leikin, ettei kissaa ole olemassakaan. En tykkää kissoista.

Mutta vaarallisesti koko ajan tykkään enemmän Joonatanista. Kommunikaatio on kai avain onneen, sanovat. Jospa sitä yrittäis harjoittaa sitten...

Kaikki hyvin...tai ainakin melkein.

Jaahas, olipas taas tosi yllättävää, että skitsoilin viikonlopusta ihan turhaan. Kaikki meni hyvin, oli oikeesti hauskaa ja ihmiset oli rentoja ja ystävällisiä. Pitäis varmaan olla oppinut tähän ikään mennessä, että aina kun luisun johonkin paniikin partaalle, on se kumminkin täysin suhteettoman suurta edessä olevaan "koitokseen" nähden. Joonatankin hoiti osansa ihan kiitettävästi: ei hylännyt mua kriittisessä alkuvaiheessa ja vastaili asiallisesti kysymyksiin 'meistä' ja yhtä pihalla se oli itsekin aluksi vaikka sieltä enemmän porukkaa tunsikin. Tapasin siis muiden muassa Joonatanin kaksi siskoa, jotka kovasti yrittivät selvittää kuka olen ja mistä olen ilmestynyt Joonatanin elämään. Hän ei tietenkään etukäteen ollut kertonut minusta juuri mitään... Olihan se hieman hämmentävää, mutta tosiaan ihan asiallista se keskustelu oli. Mitähän ne ihmiset mahtoi miettiä mielessään, kun kysyivät kauanko ollaan oltu yhdessä ja Joonatan joutui korjaamaan, että ei olla ees ehitty siihen vaiheeseen että oltais jotenki varsinaisesti yhdessä tai puhuttu siitä. Lopullinen vastaus meiltä oli, että ihan about 6-7 kertaa ollaan nähty X)

Käytiin myös paluumatkalla mun siskon ja hänen miehensä luona pikaisilla kahveilla. Ei tarvinnu poikaa hävetä ;) Ihan hyvin pärjäsi eikä sisko onneks kyselly mitään "vaikeita". Muutenkin kotimatka sujui kivasti. Sain vihdoin suuni auki ja kysyin muutamaa minua mietityttänyttä asiaa muun keskustelun lomassa ja Joonatan vastaili kivuttoman tuntuisesti ja avasi ihan oma-aloitteisestikin asioita. Lähinnä siis hänen entisestä suhteestaan puhuttiin ja kaikesta mielenkiintoisesta mitä siihen liittyy... (Eipä mies pahemmin mun edellisestä elämästä mitään oo kyselly. En mä nyt tiedä onko siinä mitään mitä pitäis tietääkään, mutta kyllä mua ainakin kiinnostaa tietyt asiat entisistä suhteista, esim. miksi ne on päättyny ja miten ne mahdollisesti näkyy miehessä tänä päivänä.) Jäi tosi hyvä olo koko reissusta. Ja kun se pysäytti auton mun talon eteen, oli niin hellää ku suudeltiin siinä pieni tovi ennen ku lähin. :)

No näinkö onnellista ja yksinkertaista kaikki nyt yhtäkkiä onkin???!!! -Ei sinne päinkään. Peiton alla (hahaa) on vähän mieltymyseroja ilmeisesti, joista pitäis jotain keskustella ennen ku tää homma voi mennä yhtään eteenpäin. Mut enhän mä osaa! Äh... Jotain kyllä kommentoin tossa viikonloppunakin, mut se lähinnä jäi siihen, et Joonatan hämmentyi, jäi täysin ilman selitystä mun reaktioon ja mä taas loukkaannuin, ku se ei osannu lukea mua ja meni viel sammumaan niin, et asia jäi ihan auki. Aamulla oltiin niinku mitään ihmeellistä ei ois tapahtunutkaan. Jotain vihjasin sille tekstiviestissä edellisiltana, et jutellaan siitä yöstä joskus myöhemmin. Se ei reagoinut asiaan mitenkään, joten todennäkösesti se on ihan pihalla, et mistä mä edes puhun, ahahahhahahhaha... Miks miehet ei osaa lukea ajatuksia??? ;)

Viikonloppuahistus

Mega-ahdistus! Joonatan tulee näillä näppäimillä hakemaan mut viettämään viikonloppua kanssaan. Oisin ihan mielelläni Joonatanin kanssa, ei siinä mitään, mutta kun illanviettoporukka koostuu muuten täysin mulle vieraista ihmisistä. Mä en vaan kertakaikkiaan pysty! Miks menin lupaamaan?! Perhosia on joku miljoona mahassa ja sillon oon todnäk. kykenemätön käyttäytymään kuten normaali ihminen. Argh... Voisko olla jo sunnuntai?...

Liian lyhyt sytytyslanka

Noniin, oonkin sitte viikossa jo ehtinyt taas tähän tilaan, missä oon ihan *tun pihalla ja kysymysten äärellä. Äh, miks?! Tuossa viikonlopun jälkipuolellakin tuli vietettyä kivat puoltoista vuorokautta yhdessä Joonatanin kanssa. Mut kun ei se ollutkaan enää niin ihanaa ja mahtavaa. Syystä että, kun oltiin sen luona tunsin oloni jotenki ylimääräseks tai jotenki en vaan osannu olla siellä. Ja oon sitä mieltä, että näin alussa toista pitäis huomioida vähän extraa eikä vaan vähän niinku jättää oman onnensa nojaan ku katoo ite tyhjentää pyykkikonetta tms. Paikassa, jossa ei oo mitään omaa, on vähän vaikee olla. Viel ku on ihan hiljasta koko ajan, ku toinen katoo johonki omaan maailmaansa aina välillä eikä ees kuuntele musaa kotona... Ei oo tietty ain pakko olla äänessä, mut ku ei viel tunne toista nii hyvin... Ööh.. en oikeen osaa lukea, et haluuks se olla hiljaa vai pitäiskö sitä hiljasuutta koittaa rikkoa.

"Onpas taas ongelmat", ajattelee nyt joku siellä. Joo, sori. En oo koskaan väittäny olevani "helppo" nainen. Ja aina teen tätä, että mietin pääni puhki missä nyt mennään ja mitä tunnen ja onks tää nyt sitä vai tätä ja blaablaablaa... En tiiä tapanko ite ne tunteet loppumattomalla kysymysvirralla päässäni vai onks tää juttu nyt ihan oikeesti ottanu takapakkia. Ku mä kaipaan kohteliaisuuksia, oven avaamisia ja sellasta spontaanisuutta, et toinen vaik nostaa mut yhtäkkii tiskipöydälle (ahahahahah... sori) ynnä muuta pientä. Tyyliä ja maskuliinisuutta. Viikonloppu vietetään taas yhes la-su, joten eiköhän siinä taas mieli liiku suuntaan tai toiseen. Toivottavasti. Hajottaa tällanen epävarmuus.