Olin kirjastopojan kanssa lounaalla tänään. Harmi, etten oo siitä yhtään kiinnostunut. Itse asias juuri sen vuoksi onkin varmaan niin helppo mennä juttelee sille ja pyytää seuraks, kun ei kerran ole mitään paineita ja taka-ajatuksia puolin eikä toisin. Juhankin kyllä näin siellä...etäältä. Ei oltu siis tervehtimisetäisyydellä. Opiskeluun keskittyminen siinä kärsi kyllä huomattavasti, kun tiedostin koko ajan sen läsnäolon samassa tilassa. Mun fiksaatio mieheen ei siis yhtään hälventynyt sillä, että kävin sen kanssa yksillä ja juteltiin ja niin pois päin. Eihän se johtanut mihinkään eikä asia siis edistynyt mitenkään. Ärrrrsyttävää... Ehkä se ei nyt ole vaan kiinnostunut musta tai välttämättä yleensäkään mistään sutinoista. Ehkä se oikeesti haluaa keskittyä tuolta lafkasta valmistumiseen. Mistäs mä tiedän. Enkä voi mennä juttelee sille, kun se tuntuu kyllä jo jonkin asteen ahdistelulta siinä vaiheessa. En voi tehdä mitään, paitsi odottaa. Niinkö? Eipä ihan viitti fasarissakaan lähestyä, ku mun ei pitäis tietää sen sukunimeä... Tyyppi ei kyllä itse vaikuttanut miltään aloitteen tekijältä...
Ja mihin puutteeseen mä vedän pullaa ja suklaata joka ilta??!
Nii ja pliis, ymmärtäkää että tässä kirjoituksessa on hirveetä liioittelua enkä oikeesti oo mikään hullu psyko. Kiitos. Aika suht normaalin epänormaali rakkaudennälkäinen nuori nainen vain olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti