Noniin.
Nyt onkin sitten rajat ylitetty Ritarin kanssa. Että ihan näin kauan halusin tutustua lisää. No OLI pAkKo! Ei pystynyt odottamaan. Kyllähän te sen tunteen tiedätte. Hipsteri aikoinaan kehtasi sanoa, että olen vaikea sillä saralla. No nyt en ollut yhtään vaikea. Yllätti minutkin, miten helposti kaikki meni ja kuinka paljon voi asiaan vaikuttaa, että pystyy rentoutumaan täysin. Hups vain, ja tähtiä sateli. Voi kun voisi jotenkin telepaattisesti sanoa hipsterille, että "kato poika peiliin".
Oli kiva yö. Puhuttiin syvällisiä ekojen treffien tunnelmista tulevaisuuden suunnitelmiin. Ritari kuuluu niihin "outoihin" miehiin, jotka haluavat puhua asioista. Hän selvästi mietiskelee ja kysyy sitten mitä minä ajattelen mistäkin. Hän on vakavissaan ja haluaa löytää ihmisen, joka tahtoo samoja asioita. Minä en tiedä, mitä häntä kohtaan tunnen. Pitäisikö jo tietää jotain? Älkää kysykö. Yritän ensin hyväksyä ja ymmärtää sen, että hän on kiinnostunut ja näyttää sen, osittain kertookin. Minä pelkään niin monia asioita tässä. Pelkään, että olen löytänyt sielunveljeni - ihmisen, joka näkee maailman kovin samalla tavalla kuin minä, joka ymmärtää minua ja jännittää samoja asioita, MUTTA minä en saakaan niitä suuria tunteita ja jonkun typerän pikkupiirteen takia en haluakaan häntä. Mielellään en edes pohtisi näitä, koska ajatuksillani vesitän jo kaiken. Yritän nauttia hetkestä ja luottaa, että kaikki menee omalla painollaan. Silti pari juttua mietityttää...
Niin kovin outo tilanne. Tämä ei perustukaan känni-iltoihin ja yön sanattomaan huumaan. Joku oikeasti haluaa olla kanssani ja minun tekee mieli perääntyä nurkkaan. En kestä! Joku on niin ihana ja minä olen tällainen hullu!