sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Tyhmä

Mitä eniten häpeän itsessäni?
Tyhmyyttä.
Olen aina halunnut olla fiksumpi ja viisaampi kaikella tapaa. "Riittää, että on tervettä maalaisjärkeä", on lause, jota usein kuulee sanottavan, mutta kun minusta tuntuu etten omaa aina sitäkään... Jännitys ja hermostuneisuus hidastaa vielä enemmän järjen juoksuani, joten esmes eräästä lukioaikaisesta väittelytilanteesta on jäänyt lievä trauma jonnekin takaraivoon. Istuin siellä koko luokan edessä aivan hiljaa, vaikka tarkoitushan oli väitellä...krhm. Meitä oli siellä neljä: 2 vs. 2, mutta vain kolme puhui. Taisin saada sanottua jonkun yhden valmiiksi käsikirjoitetun kommentin ja siinä se sitten oli minun osaltani. Muistan vieläkin kahden vastapuolen tyypin tuijotuksen ja ihmetyksen, kun yksi on kadottanut puhekyvyn... Kun jännitän, päässäni ei liiku yhtään mitään muuta kuin tilanteen synnyttämä ahdistus. Se on aivan kamala tunne. Asiaa ei auta, jos kyseessä on aihe, josta en tiedä mitään ja niitähän on paljon...
Trivial Pursuittia en suostu enää nykyään pelaamaan, paitsi jos kyseessä on joku superpainostava tilanne ja on pakko. Kammoan sitä hetkeä, kun joku naurahtaa, kuinka älyttömän helppo kysymys on tulossa ja "tän sä kyllä tiedät". Mutta kun EN tiedä. Kysymys on kuitenkin jostain maailman pisimmästä joesta, jonkun leffan päänäyttelijästä tai viime vuoden miss suomesta. En todellakaan tiedä vastausta. Minulla on vastaus vain niihin, joissa annetaan vaihtoehtoja.
Minulla on monta aukkoa yleissivistyksessä, valitettavasti.
Exäni väitti aina, etten missään nimessä ole tyhmä, sillä hän ei olisi yhdessä tyhmän naisen kanssa. Uskoo ken tahtoo, mutta olihan se tavallaan kivasti sanottu.
Pelkään silti edelleen tyhmäksi leimautumista, vaikka olenkin oppinut sietämään asiaa hieman paremmin näin aikuisiällä. Töissäkin tulee välillä tilanteita, joissa tajuan olleeni tyhmä tai joku toinen huomaa sen. Silloin pitää vain koettaa unohtaa koko hetki ja ehkä oppia jotain vastaisuuden varalle.

Tuli vain mieleen tämä kaikki, kun pitäisi järjestää polttareita enkä oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja tuntuu vaan, että mokaan koko jutun ja muut katsovat kieroon. En ole ainoa kaaso, olen se meistä, joka ei saa mitään aikaiseksi, koska ei vaan tajua. Enkä ole oikein saanut yhteyttä tähän toiseen kaasoon kunnolla. En kyllä tiedä olenko yrittänyt tarpeeksi.. Äh... täytyy ehkä yrittää vähän enemmän...

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Muistot

Kello on puoli yksitoista illalla ja tulin juuri lenkiltä.
En yleensä käy enää näin myöhään lenkillä, koska yleensä minua houkuttaa ennemmin vain jäädä lojumaan jonnekin tyynyjen syliin tai seikkailemaan blogilandiassa. Tänään tein poikkeuksen, sillä halusin vielä jotain uutta irti tästä päivästä. Halusin vielä ladata vähän energiaa itseeni huomisenkin varalle, joten lähdin ja nyt olen erittäinkin iloinen, että lähdin. Tarkoitus oli kait mennä vain rauhalliselle ajatusmatkalle itseni kanssa, kun en uskonut paljon muuhun pystyväni 1/3 Aino ihana maitosuklaata mahassani, mutta oikeastaan juoksin puolet lenkistä. Tuntui hyvältä. Kuuntelin radio Suomi poppia kehityksen aallonharjalla keikkuvasta kannettavasta radiostani ja kieltämättä oli vähän haikeat tunnelmat. Osittain ehkä melankolisen suomimusan johdosta ja osittain siksi, että lenkilläni ohitin muun muassa erään eläinkaupan, josta exäni kanssa yhdessä toimme taannoin kotiimme lemmikkiliskon, joka sittemmin jäi minun hoiviini. Melkein näin meidät nousemassa autosta ja kävelemässä käsi kädessä iloisina ja odottavaisina... 

Hyvät muistot ovat niitä vaikeimpia, nyt. Enkä enää edes muista niitä huonoja hetkiä. Näin kai usein käy eron jälkeen. Muistan kuitenkin, millaista oli kun ei enää tuntunutkaan oikein miltään, kun edelleen välitti, muttei kuitenkaan tarpeeksi ja miten raskasta se kaikki oli. Muistan kaikki syyt eroomme enkä ole kertaakaan katunut sitä päätöstä. Välillä kaipaan sitä ihmistä vierelleni, mutta ehkä enemmänkin ystävänä, ihmisenä, joka tuntee minut todella hyvin. Eron jälkeen olemme tavanneet ehkä kerran, pari kuussa, enimmäkseen hoidettavien asioiden tiimoilta, mutta myös pariin otteeseen ihan muuten vain. Välillä on ollut tosi tunteikasta, kun kummallakin on jollain lailla ikävä, mutta tapaamisten jälkeen on ollut aina ihan helppo palata taas arkeen. Tiedän, että tapaamiset vähenevät ja ehkä loppuvatkin ajan kanssa ja puhelinsoitto pari kertaa vuodessa jää. Se on elämää... Haluan kuitenkin tietää, miten hänen elämänsä jatkuu. Toivon, että hän löytää jonkun ihanan, kiltin naisen ja saa toteutettua kaikki ne suunnitelmansa, mitä hänellä oli seurustelumme loppuvaiheilla. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja tiedän hänen toivovan samaa myös minulle.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Toiset treffit...

...on nyt takana tuon uuden tuttavuuden kanssa. Juttu etenee aika verkkaisesti, koska ei ehditä nähdä kovin usein. Mies käy töissä ja ilmeisesti jää usein myös ylitöihin. Lisäksi hän urheilee useamman kerran viikossa ja välimatkaakin meillä on puolen tunnin automatkan verran. Sitten on vielä minun työvuoroni, jotka osuvat mihin milloinkin...

Olen miettinyt kovasti, että johtaako tämä mihinkään tai kannattaako jatkaa. Eniten mietin sitä, että olemmeko liian erilaisia elämäntavoiltamme... Syitä on useita:
  • Minä viihdyn aika paljon kotona, TV:n ja tietokoneen ääressä. Käyn lenkillä tai jumpassa vapaapäivinä tai -iltoina, ts. silloin kun aikaa ja energiaa on runsaasti. - Mies katsoo TV:stä vain elokuvia tai urheilua. Töistä tultuaan, syö ja lähtee urheilemaan.
  • Opiskelen edelleen, asun vuokrayksiössä, eikä minulla ole ylimääräisiä varoja. - Mies on valmistunut kuusi vuotta sitten, käy töissä ja asuu omassa asunnossaan.
  • Vakavin suhteeni on se edellinen, joka kesti kolme vuotta. - Miehen edellinen kesti 10 vuotta ja olivat kihloissakin useamman vuoden.
Minulla on tapana miettiä liikaa ja aliarvioida itseäni. Noita syitäkin löytäisin varmasti vielä lisääkin, mutta ehkä palaan niihin jossain myöhemmässä vaiheessa...

 En osaa vieläkään sanoa tuosta miehestä oikein mitään... Sen verran minua nyt ainakin kiinnostaa, että haluan häntä vielä tavata, mutta enemmästä en sitten tiedä. Johtuisiko siitä, että tähän mennessä on vain kerran halattu ja muuta kontaktia ei ole ollut... Jaa-a.... Haluaisin vaan päästä jo eteenpäin. Inhoan näitä ensimmäisiä treffejä, kun en osaa olla täysin oma itseni ja olen ihan liian hermostunut. ...Ja toinen katsoo koko ajan silmiin. Koko ajan!!! No, kumpi on parempi, että toinen katsoo silmiin vai se kun minä tuijotan pöytää..?

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Keskenkasvuinen

*huokaa*
Edellinen postaukseni vaikuttaa kymmenen vuotta nuoremman kirjoittamalta. Ihmisen, joka tarvitsee vielä paljon tukea matkalla itseään ja omaa paikkaansa etsimässä. Ja niinhän se on, että ihan eksyksissä olen ja olisin kovin onnellinen, jos minun ei tarvitsisi itse tehdä mitään päätöksiä. Asian vaan tekee hankalaksi se, että elämääni ei kukaan muu voi suunnitella sellaiseksi, joka sopisi juuri minulle.

En ollenkaan tajunnut, millaiseen painajaiseen itseni pistin, kun ilmoittauduin opiskelijaksi yliopistoon. Oikea päätösten tekemisen paratiisi on se. Mahtavaa. Kuinka yllättävää, että olen jumittunut ikuisuusopiskelijaksi, joka ei saa yhtään mitään aikaan. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kandin tutkinnosta puuttuu pari hassua kurssia ja kypsyysnäyte. Yhden kurssin lopputyö on vain kolmisen vuotta myöhässä. Noh... mañana, mañana.

Yritä sitten tässä elämäntilanteessa etsiä joku mies itselle. Miten sitä pystyy vakuuttamaan toiselle, että on tutustumisen arvoinen, kun ei usko siihen itsekään..?

Tarkoitus on kyllä päästä eteenpäin, saada asiat kuntoon, nähdä se valmistumisen hetki edes häilyvänä kuvana horisontissa.

"Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa"

*Johanna Kurkela: Sun särkyä anna mä en*

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Lakkoillako vai eikö lakkoilla?

Nyt ketuttaa.
Koko päivä meni pilalle ja vain sen takia, etten juuri tänään osannut sanoa "Ei". Töistä kun tuli puhelu aamulla, että oonko tulossa töihin perjantaina vaiko en ja minä menin sanomaan, että voin tulla. En todellakaan ollut valmistautunut, että joku soittaisi ja kysyisi suoraan. Menin sitten ihan hämilleni enkä osannut ollenkaan ajatella. Niin käy minulle usein. En osaa tehdä päätöksiä. Minulla pitäisi aina olla mahdollisuus kysyä ensin jonkun toisen mielipidettä asiaan. Joka kerta, kun teen jonkun oman hätäisen päätökseen, menee se aivan metsään.

Niin olen siis töissä kaupan alalla, mutten kuulu liittoon. Noh, puhelun jälkeen pitkin päivää juttelin sitten ystävän ja äidin ja isän kanssa ja seikkailin nettisivuilla ja keräsin lisää taustatietoa. Lopullinen päätös on se, että soitan sinne takaisin huomenna ja ilmoitan, etten tule. Inhottavaa perua sanansa, mutta en esimerkiksi halua mitään ikäviä kokemuksia, että joku katsois kieroon tms. Ei mitään hajua, mitä olis odotettavissa. Että sitä tuntee itsensä niin tyhmäksi blondiksi tällaisina hetkinä ja varmaan sitä olenkin...

Rauhoittelin itseäni ostamalla pari toppia hulluilta päiviltä ja kaksi kevättakkia ihan muuten vaan. Toisesta, siitä joka ei oikeastaan pysy minkään mun normaalin budjetin rajoissa, ei löytynyt kuvaa, mutta tyylikäs on:) Tuo Onlyn takki on lähinnä johonkin rennonmpaan käyttöön... Olen kykenemätön laskemaan, riittääkö rahat koko kuukaudeksi näillä shoppailuilla. Olen nautiskelija, elän tässä hetkessä enkä huoli huomisesta, ainakaan raha-asioista, työasioista kylläkin ja siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat...

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Alku

Tässä sitä ollaan, luomassa blogia. Haluan kirjoittaa elämästä, joka on aivan tavallista, tuskin edes kovin kiinnostavaa. Siitä huolimatta haluan siitä kirjoittaa ja lukee ken tahtoo.

Tuntematon maa on ehkä kliseisesti vertaus elämään. Koskaan ei tiedä, mitä odottaa tulevalta ja täällä pitää ikään kuin sokkona hapuilla ja yrittää järjestää elämäänsä niin että pärjää, eikä silloinkaan voi olla aivan varma, että tulee pärjäämään, sillä tulevaisuus on aina auki, kuin suuri musta aukko, jota kohden kuljetaan. Jotenkin ahdistavaa, kun sen noin miettii.

Kai tämän pohtimisen alku on siinä, että se ensimmäinen ja ainoa vakava ja pidempi suhteeni päättyi juuri muutama kuukausi sitten ja pari päivää takaperin olin ensimmäistä kertaa treffeillä uuden miehen kanssa. En voi olla miettimättä teenkö oikeita ratkaisuja. Kuinka paljon elämäni suunta muuttui sillä hetkellä, kun toin viimeisen muuttolaatikon uuteen kotiini ja katsoin ikkunasta exäni ajavan takaisin omaansa (hän kun auttoi minua muutossa). Menetin jotain, mutta myös sain jotain tilalle: elämän ilman ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Nyt olen luomassa jotain uutta, ehkä... Luulin oppineeni exältäni, että olen kaunis ja rakastettava, mutta miten nyt uuden ihmisen edessä sitä taas tuntee itsensä niin haavoittuvaiseksi ja araksi.

Toivon oppivani kulkemaan tässä tuntemattomassa maassa. Toivon, että valitsisin tien empimättä, enkä jäisi istumaan risteykseen odottamaan, että joku tulisi ohjaamaan ja auttamaan. On päästävä eteenpäin, ei auta olla näin avuton. Pitää kasvaa ja ottaa vastuu omasta elämästään.

"Kuten helmat kohtalon, ovat ommeltuna
Riekaleista muiden purjeiden.
Kuten helmat kohtalon, ylös reivattuna
Valmiina vastaa tuuli urheiden."

*Viikate: Ah, ahtaita aikoja