keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Minä, hän ja moraali

Viikonloppuna tein tietoisen valinnan ja menin bileisiin, joihin aavistin (aika suurella todennäköisyydellä) "ei olla enää missään yhteydessä -tyypin" tulevan myös. Kai mulla sitten jäi vähän ikävä tai jotain... Halusin nähdä sitä ja jutella lisää. Aavistukseni osoittautui oikeaksi: siellä me taas oltiin, saman katon alla. Tottakai päädyttiin juttelemaan ja ensin ideana tais ollakin, että tosiaan vaan jutellaan, mut eihän se kuitenkaan pelkästään siihen jäänyt...
Ei, en ole tunteeton idiootti. Mun moraali todellakin taistelee tätä kaikkea vastaan ja takaraivossa koko ajan joku suorastaan huutaa, että sillä on jo nainen, jätä se rauhaan. En osaa jotenkin kokonaan avata tätä kuvaa itselleni. En ole rakastunut siihen enkä halua suhdetta sen kanssa. Silti mä ajattelen ja kaipaan sitä ajoittain... Ehkä mä osaisin jopa olla tarpeeks vahva pitääkseni näppini erossa siitä, jos en olis aina humalassa kun kohdataan ja jos ei se itse ois niin rohkee ja suorasukainen puheissaan... Edellisellä kerralla koko juttu kuivuikin kokoon (joksikin aikaa), kun nähtiin muutaman kerran selvin päin. Eihän meillä kuitenkaan ole juurikaan yhteistä...
Kesällä tai syksyllä se kai muuttaa toiseen kaupunkiin, että viimeistään silloin mun pitää päästä tästä täysin yli ja siirtää arkistoihin. Miksen mä voi muistaa ja sisäistää, miten se viimekskin mua loukkas ja kuin monella tapaa? Miten se voi mennä niin, että mä selitän kyllä muille kuinka kusipää se on, mutta sitten itselleni puhuessa lisään perää ", mutta..." 
Taas illan päätteeksi sovimme, että tämä oli viimeinen kerta kun kuulemme toisistamme. Ehkä se tosiaan olikin. 
Onneksi nyt ei ole aikaa mennä ulos tai käydä missään. Tämä koulutöiden kasaantuminen kun ei vaan ota loppuakseen. Olen taas vaihteeksi aikatauluista jäljessä ja syytä tähän voidaan etsiä vaikka tuosta viikonlopun säheltämisestä. Siinä meni yksi ilta, joka olisi pitänyt pyhittää opiskelulle, samoin seuraava ilta, kun oli niin zombi olo, etten kyennyt mihinkään. Ei myöskään auttanut asiaa, että päässä pyöri edellisillan tapahtumat jatkuvana filminauhana. Jätin vielä maanantaina yhden luennonkin väliin, kun oli aika selvää että ajatus siellä vain harhailisi eikä keskittymisestä tulisi mitään.
Nyt olisikin aika avata word ja alkaa vaihteeksi kirjoittamaan, mutta toki katson ensin Greyn anatomian... ;)

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kasa kriisejä ja ahdistusta

Ei mulla taida ihan täysillä mennä. Lompakossa on joku 10 euroa rahaa ja tilillä 1,50. Niillä pitäis sitten pärjätä viel pari viikkoa. Kuulostaa kivalta. Not. Jotain voi päätellä mun rahankäyttötaidoistani, jos muistelee et just olin baarissa kaatamassa omaisuuttani kurkusta alas ja tänäänkin, sen sijaan et oisin ostanu jotain ruokaa, ostin suklaalevyn. Ei todellakaan olisi ollut siihen varaa, mutta jossain vaiheessa lakkaa vaan kiinnostamasta ja kun tämä tilanne ihan lievästi rassaa, niin suklaa oli aika obvious vaihtoehto.
Inhoan sitä, ettei ole varaa yhtään mihinkään. Koskahan olen viimeksi ostanut jonkun uuden vaatteen?! Noh, kyllä tän pitäis helpottaa...Ei ehkä vielä ens kuussa, mutta toukokuussa...? Tai viimeistään kesäkuussa.

Sitten on näitä ulkonäkökriisejä. Olen mielestäni lihonnut, vaikka vaaka ei näytä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan. Toisaalta tätä vauhtia tilanne saattaa vaan pahentua. Käsi hamuaa jatkuvasti ruokakaapeista tai jääkaapista jotakin syötäväksi kelpaavaa, ihan mitä vain; leipää, leipää ja leipää; cashew-pähkinöitä, kalev-mustikka-valkosuklaalevy, fazerin leivontasuklaata, paistettuja kanasuikaleita... En osaa olla syömättä, kun tunteet heittelee. Haluaisin näyttää hyvältä ja hoikistua, mutta käyttäydyn ihan päinvastoin kuin mitä kannattaisi. Pieni epävarma tyttö minussa väittää vieläkin, että olen liian ruma ja läski että miehet joista kiinnostun, kiinnostuisivat minusta.

Perjantaina on tentti, tärkeä tentti, todella tärkeä tentti. Pelkään kuollakseni, etten pääse siitä läpi, että lamaannun tentissä enkä saa sanaakaan paperille ja sitten minun pitää tunnustaa kaikille kuinka tyhmä olen. Siis tyhmä varsinkin siinä mielessä, etten ole lukenut juurikaan enkä nytkään lue. Idiootti. Kaikki muut hommat vielä kasaantuu samalla oikeen ruhtinaallisissa määrin eikä sitä kasautumista voi millään pysäyttää. Se vaan tapahtuu ja stressilevelit nousee...

Edellisen postauksen tyypin kanssa palaamme "ei olla missään yhteydessä" -tilaan, mikä on kaikkien mielenterveyden kannalta paras ratkaisu. Hävettää myöntää, että jollain lailla se harmittaa minua. Vielä enemmän hävettää myöntää, että syy siihen on varmaankin se, että jään kaipaamaan häneltä saamiani kehuja ja kauniita sanoja. Nekin oli kaikki vähän kyseenalaisia uskottavuuden puolesta, koska tyyppi on ilmeisesti patologinen valehtelija, mutta kuitenkin... Mikä vaan kelpaa mun heikolle itsetunnolle. 
Kaipaan miestä nyt enemmän kuin mitään. Tiedän, ettei mulla olisi edes aikaa...mutta hei, naisella on tarpeensa ;) Vähän aikaa sitten vielä aattelin, että en jaksa enää mitään hauskanpitoa, mutta nyt oon taas ns. valmis kaikkeen.
(huokaus) On todella vaikeaa olla vaipumatta alakuloon iltaisin. En saa itsestäni mitään irti.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Old feelings die hard

If there's a heaven I'm sure as hell not going to be invited.
...but at least I've lived this life to the fullest.

Sellasia mietteitä tänään. Oikeasti en kyllä ajattele noin mustavalkoisesti. Olen pettynyt itseeni. Miksi heti kun on kumonnut muutaman lasillisen kurkusta alas, unohtuu kaikki itselle tehdyt lupaukset, moraali ja järki yleensäkin? Miksi kun on jo päässyt yli yhdestä vaiheesta elämässään, myöntänyt tehneensä virheen, mutta ettei ikinä enää toistaisi sitä missään muodossa, niin humalassa tekee sitten tyhjäksi kaiken sen kuluneen ajan? Aivan kuin ei olisi oppinut mitään. Ihan kuin mistään ei tarvitsisi välittää; ei omasta eikä toisten elämästä. Niin kuin olisi oikeutettu olemaan täysin vastuuton ja ajattelematon.
Joo, tänään on vähän tällainen päivä, koska eilen oli vähän tuollainen ilta.
Yli puolen vuoden totaalisen yhteydenpitokatkon jälkeen päädyin sattumien kautta viettämään iltaa porukassa, jossa oli myös henkilö, jota en olisi välttämättä välittänyt nähdä: viime kesän varattu mies. Ensin olin vahva, mutta sitten puolustus petti ja muurit kaatui. Hitto... Heräsin sentään kotoa, yksin.

torstai 17. maaliskuuta 2011

The power of a smile

Some guys have the talent to make you happy simply with a smile.
Alcuni ragazzi hanno il talento di renderti felice con un semplice sorriso.

Arvasit oikein, näin tänään Markuksen ja se hymyili mulle:). Ei tarvittu muuta. Mun päivä parani kertaheitolla! Ja kerrankin musta tuntu, et käyttäydyin ihan normaalisti ja itekin hymyilin sille.

Jos tää jatkuu tätä rataa, en todellakaan pääse ikinä yli siitä, mut toisaalta... onko niin tarviskaan?

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Väsynyt ja katkera

Palautin sen tekstin, eilen. Kaiken saa aina lopulta tehtyä, kun on kerran pakko. Lopulta annoin itselleni jopa krediittiä suoritetusta työstä. Hitto, myöhässä tai ei, mä ansaitsen vähän kauniita sanoja, jos saan vaan ikinä suoritettua kaikki nää kevään kurssit kunnialla. Nyt just tuntuu, ettei mee päivääkään, ettei tarvis olla kirjoittamassa jotain esseetä tai raporttia ja sit ku vihdoin ois hetki vapaata opiskeluista, pitää mennä töihin... Vois sanoa, että oon aika loppu.
Ja ei, en ole todellakaan unohtanut Markusta. Harmi. Hukkaan heitettyjä tunteita. Kuulostan varmaan hullulta pakkomielteiseltä... Mahtavaa.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Tipun kelkasta

Espanjan teksti odottaa palauttamista. Se on vaan hieman vaikeaa, kun en ole sitä edes aloittanut vielä. Deadline oli tänään, aamulla.
Äh... Tein koko eilisen päivän enkun tiivistelmää (koska olen pirun hidas kirjoittaja) ja nyt olen vain väsynyt... Etsin kyllä taustatietoa ja lähteitä tuossa aiemmin, mutta sitten tuli jotain muuta ja myöhemmin ei enää jaksanut. Nyt olenkin jo luovuttanut ja pyöritän päässä ajatusta: "jos kerran palautan myöhässä niin ihan sama kuinka monta päivää myöhässä..." 

Ja kyllä, juuri tällaisina hetkinä tunnen olevani todella kaukana aikuisuudesta. 

Just trying to keep up with life...

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Sekaisin ja surullinen

No tulihan sitä muuta ajateltavaa ainakin hetkeksi, mutta ei ihan sellaista kun olin toivonut. Ja se auttoi tosiaan vain hetkellisesti, tasan tarkkaan sen illan ajan. Seuraavana päivänä oli ajatukset taas työkaverissa. Olkoon hän tästä eteenpäin vaikka Markus, sopivan miehekäs ja vahva nimi:) 
Ohop, eksyin aiheesta... Mitä muuta ajateltavaa..? Noh, näin exäni uuden tyttöystävänsä kanssa baarissa. Se oli eka kerta, kun näin ne yhdessä livenä. Olin vähän enemmän kuin pienessä sievässä, joten en edes ajatellut kahta kertaa ennen kuin jo menin tervehtimään pariskuntaa. Eikä siinä kai mitään väärää ollutkaan loppujen lopuksi. Sanoin vaan heit kummallekin ja panin merkille, että tyttö oli kyllä todella pieni ja sievä. Sen jälkeen mentiin kavereiden kans  tanssimaan ja kaikki oli ihan ok. Kuitenkin puolisen tuntii sen jälkeen itkin ku viimistä päivää :( ... 
En osaa edes sanoa, mikä mulle tuli. Alkoholi kai toi tunteet vähän turhan pintaan ja kaikki ne ajatukset menetetyistä hetkistä yhdessä exän kanssa. Mitä meillä oli ja miten ne tunteet ei ehkä koskaan kokonaan katoaisi. En halua, että kukaan käsittää nyt väärin. En ole katkera tai mustasukkainen, hieman surullinen vain ja yksinäinen. Exä vielä lähetti viestiä baarissa, että olipa hämmentävää eikö ollutkin. Hassua, että piti vielä viestitellä. Kai se tapansa mukaan ajatteli, että mä meen kohtaamisesta ihan hajalle...ja valitettavasti ei ollut kovin väärässä siinä... Ehkä se oli jotain, mitä multa on jääny käsittelemättä niinku ystäväni epäili.
Palataan vielä hetkeksi Markukseen... Kaveri suostutteli mut laittamaan sille viestiä fb:n chatissa. Niin mä sitten tein, mut se ei vastannutkaan vaan jonkin ajan kuluttua vaan poistui linjoilta. Syitä voi olla monia, en nyt lähde analysoimaan. Analysoin ja kuvittelen muutenkin jo ihan liikaa. Tänään töissä kävin taas ylikierroksilla koko päivän, kun se oli samassa vuorossa. Olin varma, et sydän jättää kohta lyöntejä välistä. Miks mä oon tällanen hullu??! Päivän lopuks mietin, et sanon sille jotain...vaikka vaan, että "dissasit sitten mun viestin..." Sen sijaan hyvä ku ees uskalsin nostaa katseeni ja tehä jonkun hymyn tapaisen. Miten yks ihminen voikin vaikuttaa muhun noin, et mä meen totaalisen lukkoon? Ja mun tekis niin mieli ottaa joku seuraava askel tai esittää joku kysymys, mut mua ahdistaa, että se pitää mua jotenkin vainoojana... En mä tiedä.
Kaiken lisäks ylihuomiselle on kaks deadlinea: englannin referaatti ja espanjan argumentatiivinen teksti. En ole luonnollisesti aloittanut kumpaakaan. Olen tässä miettinyt pääni puhki voisinko palauttaa jomman kumman myöhässä, mutta ei se nyt vain taida käydä. Jostain pitää repiä energiaa ja inspiraatiota ja selvitä taas tästäkin. On se aina ennenkin onnistunut.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Muuta ajateltavaa, kiitos

Miksi on niin vaikea olla välittämättä? Haluaisin niin kovasti vaan nollata kaikki tunteet, että kaikki olisi niin kuin ennen, silloin kun en ollut kiinnostunut kenestäkään. Okei, oli ihan pirun tylsä se semmoinen olotila, mutta tämä taas on sietämätöntä. Valitettavasti tiedän tämän menevän ohi vain siten että a) tielleni osuu joku kiinnostavampi mies b) löydän tästä työkaveristani jonkun todella luotaantyöntävän piirteen tai c) aikaa kuluu... paljon. 

Sitä paitsi en edes anna itsestäni mitään parasta kuvaa hänelle, koska aina kun päästään juttuetäisyydelle, menen niin lukkoon hermostuksissani etten keksi mitään sanottavaa tai se mitä sanon, on ennaltasuunniteltua ja persoonatonta. Kenen tahansa muun kanssa kyllä pystyn heittään läppää ja olemaan rento oma itseni... Niin se aina menee. Äh... 
Eilenkin löi ihan tyhjää... Ja camoon, hymyilisin edes! Mutta ei...
Jollain tasolla tiedän, ettei tästä mitään koskaan tule. Enimmäkseen kuitenkin elättelen toivoa (huokaus). Onneksi huomenna mennään tyttöjen kans yöelämään. Ehkä saan vähän paremman mielen ja muuta ajateltavaa:)