torstai 26. syyskuuta 2013

Keeping up appearances

Tavoite: yritä elää omaa elämääsi antamatta henkilön, joka ei käytä hetkeäkään ajastaan sinun ajattelemiseesi, haukata turhauttavan suurta palaa energiastasi ja elämänilostasi.

Anteeksi, pitkä lause.
Jokin päivä lähetin hänelle viestin muuten vaan, koska tietääkseni olemme kavereita, joiden välillä voi olla satunnaista, arkista viestittelyä. Ilmeisesti olin taas väärässä. Sain takaisin jonkin kahden sanan viestin vartin odottelun jälkeen, vaikka hän oli online. Vastasin siihen jotain, johon hän vastasi taas vartin päästä vittuilevaan sävyyn jotakin. Päätin keskustelun kahdella kirjaimella: "ok". Se oli siinä. Suutuin vähän hitosti, ahdistuin ja masennuin. Ehkä hänellä oli jotain meneillään juuri silloin. Ehkä hän ei tarkoittanut olla tyly. Ehkä minä skitsoilen. Ehkä ja ehkä. Miksi annan hänen vaikuttaa itseeni näin??? Ei meillä ole mitään. Ei tästä ollut koskaan tarkoituskaan tulla mitään ja silti minä menin ja annoin itseni ihastua. Hitto.

Tänään näin häntä yllättäen. Kokosin itseni; hymyilin, nauroin, heitin läppää ja olin rento ja kiva. Samoin hän. Oikeasti sisälläni kiehui ja tein kaikkeni peittääkseni hermostuneisuuteni (luulen jopa onnistuneeni). En halua hänen näkevän, että välitän, että oikeasti en kestä tätä, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa, ettei koko ajan tarvitsisi nähdä sitä muka viatonta naamaa ja kuunnella sitä tyhmää sinkkumiesläppää (kun muita on paikalla).

Mutta ei kaikki johdu aina miehistä. Masentaa istua aina kotona, yksin. Varmaan jokin syysmasennus, eli kai tämä menee ohi. Suututtaa vaan, kun kukaan ei ehdi/jaksa/viitsi lähteä edes yhdelle vähän kotiovea kauemmas. Välillä tuntuu, etten ole edes olemassa, että ketään ei juuri kiinnosta olenko tässä vai en. Tiedän, ettei se ole totta, mutta on hetkiä jolloin se tavallaan on... Jatkuva ahdistus ja paine rinnassa ei ole hyvä juttu.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Minä huudan, kaiku vastaa

Ei niistä taannoisista bileistä ole mitään sanottavaa juurikaan. Oli ihan mukavaa. En jäänyt pilkkuun asti, koska tunsin itseni vähän 'autsaideriksi' ja lisäksi hipsteri aika hyvin ignoorasi minut loppuillasta ja vitutti.

Ei olla nähty paitsi töissä, joten tiesin että jossain vaiheessa mun on pakko saada tietää nähdäänkö me enää "niissä merkeissä". Ja niinhän siinä kävi, että ei niin pienessä humalassa avasin sitten viestitse senkin keskustelun tuossa lauantaiyönä. Hipsteri osaa taitavasti vastailla sanomatta oikeastaan mitään. Oli kai paniikissa, että minä haluan jonkin vakavan suhteen tästä ja varmaan siksi on vähän jättäytynyt taka-alalle. Pointti tuli selväksi (vaikka sen jo tiesinkin). Se mitä oikeasti kysyin, ei tullut selväksi. Siis, että nähdäänkö me vielä. Jos hän kuvittelee, että pallo on minulla, niin ei varmasti nähdä. Kuten sanoin hänellekin - en rupee tyrkyttämään itteeni hirveesti (tai ainakaan enempää kuin nyt, hah..).

Oikeasti tuostakin keskustelusta tulin vain vihaiseksi, niin hänelle kuin itsellenikin. Miksi en voi vain antaa olla?! Miksi tämä on aina tällaista kaikkien kanssa? Haluan väkisin nolata itseni ja saada kunnolla turpiini, ennen kuin luovutan. Ärsyttävää, mutta kun en osaa katkaista tätä. 
Puhuin hänelle kuitenkin tänään jotain, ihan vaan ettei ilmassa olisi mitään outoa...eikä ollut.

Äsken katsoin vuokraleffan tässä itsekseni ja mietin, milloin olen viimeksi katsonut leffaa jonkun miehen kanssa. Varmaankin puolitoista vuotta sitten... Teki mieli nukahtaa sohvalle, lopettaa kaikki sosiaalisuus, jäädä sisälle moneksi päiväksi, jättää menemättä töihin, olla puhumatta kelleen. Miksi pitää esittää koko ajan, että on vahva ja kaikki on hyvin? Kaikki ei ole hyvin. Enkä nyt tarkoita pelkästään hipsterikuviota... Olisi kiva, kun joku seisoisi vierellä ja tukisi yleensäkin elämässä. Toki minulla on ihanat ystäväni, mutta se on erilaista...

tiistai 3. syyskuuta 2013

Sitä tavallista hajoilua

En ymmärrä, miksen voi vaan suhtautua ihan lunkisti ja viileesti tähän hipsterikuvioon. Okei, ei olla nyt pahemmin nähty, mutta varmasti voitais nähdä, jos sitä ehdottaisin ja seksiä heruisi varmasti. Siis pelkkää seksiä se olisikin, ilman mitään sen ihmeellisempiä tunnepuolen juttuja. Äh, mutta jo se että MiNuN pitää ehdottaa sitä, ärsyttää. Että hän ei joko uskalla tai asialla ei ole sen suurempaa merkitystä hänelle, että nähdäänkö me 'ever' vaiko ei. 

Ei ole ainakaan epäselvää, mitä minä hänestä ajattelen. Hymyilen kuin joku vajaaälyinen, kun näen hänet. Yritän olla 'cool', mutta epäonnistun täydellisesti. Sentään hänkin hymyili minulle eilen. Eilen oli siis hyvä päivä :)
Viikonloppuna on tiedossa pirskeet. Tarvitsen killerimekon (ja pari rauhoittavaa) ja asenteen. Kyllä, hän on myös siellä. omg.