Loma on loppu.
Olo on rentoutunut ja seesteinen. Olen hassulla tavalla ylpeä hennosta rusketuksesta ihollani ja auringon vaalentamista hiuksistani. Läheiset ystäväni ja perhe ovat tehneet kesästäni aivan ihanan enkä olisi voinut pyytää paljon enempää.
Palaan arkeen. On varmaankin pakko tehdä ylimääräisiä työtunteja, kun loman vuoksi seuraavat palkat jää vajaiksi. Työt eivät innosta. Tuntuu, etten haluaisi enää nähdä itseäni siellä. Työkavereita on kuitenkin jo vähän ikäväkin.
Läheinen ystävä menee syksyllä naimisiin. Taas yhdet häät, joissa palloilen lähes ainoan sinkkuna. Oi autuutta. Toki minulla on häissä paljon muuta ajateltavaa kuin parisuhdestatukseni, mutta siltikin...
Tuntuu, että ihmiset - sukulaiset ynnä muut - ihmettelevät miksi tuokin on aina vain yksin. Alkavat epäillä, että minulla on jokin sairaus, joka voi tarttua kosketuksesta. Mikä muukaan voisi olla syynä? Tai ehkä he eivät mieti yhtään mitään. Katsovat vain lävitseni. Ehkä heillä on ihan omat murheensa. Minä se vain olen, joka näitä asioita pyörittelee.
Pitkittynyt sinkkuus ei myöskään tee seuraavaa intiimiä kohtaamista miehen kanssa yhtään helpommaksi. Ihan kuin tulisin vaan ujommaksi päivä päivältä. Junnunkin kanssa minun piti olla se kokenut, mutta missähän sekin näkyi, kysyn vaan... Sen takia siitä ei varmaan paljon kuulukaan. En tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Niin ja mitä mä sen perään ruikutan??? Mä sitä halua.
Ps. Jos teksti vaikuttaa jotenkin oudolta, se johtunee paluustani kirjojen pariin. Luen tarinoita ja alan samalla miettiä omaa elämääni jotenkin kerronnallisemmalta kantilta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti