sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

I almost don't want to open the curtains and let the sun shine in

Onpas ollut taas tänäänkin yksinäinen olo. Eipä ihme, onhan sunnuntai. Olen istunut koko päivän kotona lukuun ottamatta poppareiden ja snickerssin -hakureissua. Pienessä kohmelossa mulla on jatkuvasti nälkä, tai ainakin luulen että on. Äiti sanoi puhelimessa, että olen jo liian vanha potemaan krapulaa. Hmm... Jotenkin itsestäkin tuntuu vähän siltä, että on aika turhaa kaataa sitä myrkkyä kaksin käsin kurkusta alas ja sen seurauksena hukata seuraava päivä näin. Lisäksi krapulassa masennun aina oman elämäni riittämättömyydestä. 

Viimeisin ajatukseni on, että jonnekin universumin kirjoihin on kirjoitettu, ettei minun tule kohtaaman ketään potentiaalista miestä ennen kuin edes jokin seuraavista osioista elämässäni on kohdallaan: opiskelu, työ, talous, koti. Tällä hetkellähän todellisuus on se, että gradun alkusivut pölyttyvät jossain lehtipinossa, jokainen päivä nykyisessä työpaikassani hajottaa mua aivan uskomattomissa sfääreissä, tän kuun budjetti ei taida ihan pitää ja ensi kuun lomarahatkaan eivät mua kokonaan pelasta. Koti on kaaos, vaikka jonkun yhden kohdan onnistuisin välillä siivoamaan enkä ole täällä enää onnellinen.

Pitäisi varmaan taas vaihteeksi piilottaa se mun deittiprofiilikin. Sivustolla ei ole ollut juuri minkäänlaista liikehdintää. Sitä paitsi ärsyynnyn niistä harvoistakin viesteistä joita saan. Välillä mietin, että olenko jotenkin masentunut kun en jaksa kiinnostua mistään tai keskittyä mihinkään. En muista käytyjä keskusteluja, koska en kai ole keskittynyt ja kuunnellut kunnolla. Tuntuu, että töitäkin teen ihan puoliteholla, olen aina niin väsynyt, eikä asiakkaiden kehutkaan tunnu enää miltään. Nykyään lähes jokainen päivä töissä on tekohymyä ja ponnistelua eteenpäin minuutti kerrallaan. Ennen niitä päiviä oli kerran parissa viikossa ehkä. Ei ole mikään ihme, ettei kukaan mies huomaa minua, kun tajusin juuri joku päivä että olen alkanut vältellä katsekontaktia vastaantulevien kanssa ja asiakkaitakin katson silmiin vain sen pakollisen hetken.

Juhannuskin tulossa, no vittu jee. Ei oikeesti kiinnosta yhtään mitä silloin teen. Ei ole yhtään rahaakaan. Tekisi mieli luovuttaa ja jäädä vaan kotiin istumaan yksin, mutta eihän niin voi tehdä ja surulliseksihan siitä kuitenkin tulisi.

1 kommentti:

  1. :/ Nuo on kyllä tuttuja tunteita. Se kun mikään elämä osa-alue ei tunnu olevan kohdallaan.

    Musta on tärkeetä antaa itselleen lupa olla väsynyt ja masentunutkin. Aina ei oo pakko pärjätä. Mulla on sellanen kieroutunut ajattelutapa, että masennus ja lamaannuskin on hyvästä (ei pitkittyneenä). Se on aivojen pakkolomaa, kun mikään ei jaksa kiinnostaa. Se on vähän kuin paasto, jonka aikana kuona-aineet lähtee liikkeelle ja mielellä on mahdollisuus puhdistua kaikesta siitä paskasta, joka sinne on kerääntynyt.

    Mulla on täti, joka on suvun ilopilleri ja on ollut aina tosi sairas. Hän on kuitenkin aina ollu tosi reipas. Tädillä on diabetes ja jossain vaiheessa hän sai uuden munuaisen pitkän odotuksen jälkeen. Tämä munuainen sitten meinas melkein prakata, mikä oli kova paikka mun tädille. Nyt ensimmäistä kertaa elämässään mun täti masentui - ja masentui ihan kunnolla.
    Musta oli jotenkin törkeetä, että mun äiti joka on itsekin ollut lähes kroonisesti masentunut, alkoi välillä välttelemään mun tätiä ja valitti siitäkun toisen elämänhalu oli kadonnut. Mä aina tädin nähdessäni hoin hälle tätä mun teoriaa, että on vaan luonnollista, että hän on masentunut, kun on ollut niin monta vuotta ihan hilkulla terveytensä kanssa. No, vuoden jälkeen ja hoitojen jälkeen täti palasi ennalleen, mutta musta tuo masennuskausi oli tarpeellinen. Sen aikana täti pysty kohtaamaan kaikki ne sairastamiseen liittyvät negatiiviset tunteet, joita oli ehkä vähän piilotellutkin. Se oli sellainen puhdistava masennus.

    VastaaPoista