Internet Daters Anonymous

Tajusin just (no okei, oon mä sen jo aiemminki tajunnut) tässä yksinäisyydessäni kärvistellessäni, että onko ollut pakko pilata kaikki suhteet miespuolisiin ihmisiin. Nyt mulla vois olla useempikin tyyppi edes facebookissa, joiden kanssa chattailla mukavia, ellen olisi hypännyt niiden sänkyyn ja sen jälkeen roikkunut ja ikävöinyt pelottavan ahdistavasti. Hmm... Reality check. En tiedä muistaako kukaan seuraavia miehiä, enkä nyt valitettavasti jaksa linkittää heitä mihinkään juttuihin, mutta anyway... 

Markus: Okei piti mennä nuoleskelemaan sen kanssa kännissä - big deal - Miksen voinut jälkeenpäin nauraa jutulle ja heittää rennosti läppää sen kanssa? Miksi piti tarrautua johonkin unelmaan jatkosta ja lähettää joku klassinen tekstarikin kännissä ilman, että ollaan ees koskaan vaihdettu numeroita? Pelottavaa ja ahdistavaa? -Kyllä.

Seikkailija: Okei, olin niin selkeesti sen joku 'rebound', mut sehän oli mulle ihan ok, pieni lomaseikkailu. Miks ketussa piti mennä pilaamaan senkin jälkimainingit ja kivat, rennot keskustelut pilke silmäkulmassa jollain 'I miss u' -viestillä? Vähintäänki ahdistavaa? -Kyllä.

Fiksu: Öö... No ei me kyllä koskaan tarkoituksellisesti hengailtu yhdessä tai ees juurikaan keskusteltu, joten mitä menetin? No, ois voitu yksille mennä joskus ees tai lounaalle, ellen mä olis kyllästymiseen asti pommittanut sitä joillain "Voinko tulla sun luo yöks?" -viesteillä. Ehdottomasti ahdistavaa? -Jep.

Joonatan: Tätä en kyllä suostu pistämään kokonaan mun syyksi. Osasyyllisyyden myönnän siinä suhteessa, että ei ois pitänyt tunnustaa, että mulla olikin yhtäkkiä jotain tunteita. Nyt ei kyllä oikein voida olla enää kavereita, enkä ihmettele ettei hän ota minuun mitään yhteyttä. Pelottavaa tai ahdistavaa? -Ei. Lähinnä luonnollista vain.

Joka tapauksessa pientä läheisriippuvuutta ilmassa tai hellyysriippuvuutta. Pakko oli nytkin edes kirjoittaa miehistä, kun ei niitä missään muussa muodossa ole missään. Hirvee tarve ois käydä deittisivustolla, mutta -not gonna happen- koska profiili on ja pysyy poissa. Jos nyt edes kuukauden kykenisin olemaan ilman profiilisurffailua, niin hyvä olis. Aina pitäis olla jotain sutinaa... Ei näköjään edes riitä, että elämässä on nyt niin paljon kaikenlaista muuta mietittävää ja järjesteltävää, että on ihan hirveä stressi. Mikään ei saa mua unohtamaan miehiä. Kuinka surullista.

Viimiset nettideitit taas hetkeen.

Tänään oli sitten treffit sen tyypin kanssa, joka kirjoitteli pitkiä, kivoja viestejä, mutta... Niin. Siinä se taas tulee, se kuuluisa mutta... Ja nyt haluatte todennäköisesti heittää mua jollain tai ravistella lujaa, kun kerron mikä mätti. Pituus. Kyllä, siis 5 senttiä lisää, niin ehkä olisin voinut kuvitella jotain, mutta kun niitä ei voi mistään taikoa. Koolla on siis kumminkin jotain merkitystä, heh heh. Nauratan varmaan pelkästään itseäni ja minäkin nauran aika kireällä virneellä. Tämä ei vaan ole enää hauskaa! 

Joo, hän oli kyllä mukava, kohtelias ynnä muuta, mutta minä haen turvaa, voimaa, tietynlaista auktoriteettia ja mitä näitä nyt on, eikä tuo mies vaan herättänyt sellaisia mielikuvia. Pituus tekee paljon, oikeasti. Siis profiilin mukaan hän on minua joku 8 senttiä pidempi (!!??), mutta siinä hänen vierellään kävellessäni tunsin koko ajan itseni pidemmäksi (mulla oli tennarit) ja huomasin yrittäväni mennä kasaan, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista x) 

No joo, tää on taas näitä postauksia, jotka putoo sarjaan: olisit vaan hiljaa.

Ps. Poistin profiilini palvelusta. Tarvitsen taukoa.

Pps. Lupasin, että nähdään toistekin. Mitäh?!

Make me a better version of me

Katsoin äsken Jillian Michaelsin luotsaamaa ohjelmaa Eroon läskeistä ja se sai mut ajattelemaan kaikenlaista. Vaikka ohjelman nimestä voisi päätellä, että tämä liittyy nyt johonkin kroppa-ajatuksiin, niin eipäs liitykään, vaan elämääni laajemmalla skaalalla. Voin oikein nähdä itseni piinapenkissä Jillianin kysyessä kysymyksiä, kuten: "Who's stopping you from being who you really want to be? Who's stopping you from achieving your goals and the life you wish to have? -- You are! It's you who are holding you back. Your fears and insecurities are stopping you from ever trying anything and it's you who's standing in front of your happiness."

Noh, jotain tuollaista (älkää syyttäkö kielioppivirheistä, ne ei nyt ole oleellista tässä).  

Olen jo jonkin aikaa tajunnut tuon kaiken kyllä. Kotinikin on jo vinkki, että en osaa käsitellä asioita; koti on aina kaaoksessa ja on vaikea tarttua mihinkään. Siirrän pari tavaraa kaappiin ja se on siinä sen päivän osalta, ehkä seuraavana päivänä tiskaan, viikkaan vaatteet kaappiin tai jotain muuta yksittäistä. Jos joskus on siistiä, se kestää yhden päivän. Entäs talous sitten? - Ihan retuperällä. Eilinen baari-ilta ja uudet kengät maksettiin visalla, koska tilillä on 5 euroa. Ei hyvä. Tajusin, että lohdutan itseäni sekä ruoalla että uusilla tavaroilla. Tulee hetkeksi parempi mieli. Kunnes kotona tai ehkä jo ostaessa huomaan ostaneeni jotain, mitä en edes olisi tarvinnut enkä ehkä tule edes ikinä käyttämään. Onneksi ne on yleensä aika pieniä ostoksia. 

Pääpointti tässä nyt oli se, että mun pitäis uskaltaa tulla pois sieltä mukavuusalueelta. Mä istun siellä kaupan kassalla ja vihaan sitä sydämeni pohjasta, silti en tee mitään päästäkseni sieltä pois ja siihen on syynsä. Pelko siitä, etten pärjäisi missään vaativammassa työssä on suurempi, kuin kassatyön aiheuttama kärsimys. Näin puhun itselleni: "Kyllä mä haen sitten jotain oman alan työtä, kun olen valmistunut. Sitten mulla on edes jotain uskottavuutta. Millä ansioilla mä muka nyt hakisin sellasta työtä? Eihän mulla ole mitään kokemustakaan. Varmaan niillä muilla hakijoilla on ihan sikana kokemusta ja ne on oikeesti hyviä siinä, mitä tekevät ja osaavat käyttää kaikkia tietokoneohjelmia ja mitä kaikkea. Enhän mä osaa mitään! Siellä varmaan naurettaisiin päin naamaa. Joo, ei kannata edes yrittää."

Olen katsellut vähän ulkomaan harjoittelupaikkoja, mutta sellanenkin pelottaa mua ihan järkyttävästi. Pelkään, että niillä olisi liian korkeat odotukset mun taidoista, pelkään epäonnistumista, pelkään että en tajua mitään enkä uskalla kysyä tai että mokaan jotain tosi tärkeetä tai että jään yksin tai musta ei pidetä. 

Mun pitäis jotenkin päästää irti noista peloista, mennä ja tehdä, niin että saan mahdollisuuden kasvaa ihmisenä. Tämä kaikki mun pään sisällä tuntuu niin lapselliselta eikä ollenkaan kypsältä ja aikuiselta.

Pää ja mieli täynnä yhtä jos toista

Kateus ja mustasukkaisuus ovat sitten perseestä. Sosiaalinen media ilmoitti, että Joonatan ja uusi nainen ovat jo lähdössä yhteiselle matkallekin piakkoin. Hmmm... *sekalaisia tunteita* 

Miksen minä voi olla sellainen ihminen, joka on ihan tyytyväinen ja rauhassa yksinään, katselee maailmaa sellaisena kuin se kulloinkin näyttäytyy ja elää sitä omaa elämäänsä vieden tärkeitä asioita eteenpäin ja siinä sivussa, sen enempiä murehtimatta, stressaamatta tai sekoilematta, on avoin mahdolliselle eteensä astuvalle puolisoehdokkaalle? Miksen ole sellainen? Miksi jotkut meistä etsivät lähes maanisesti sitä toista puoliskoaan jokaisesta vastaan kävelevästä hepusta? En vain kykene rauhoittumaan. Deittinettisaitti vetää puoleensa kuin jääkaappi mainostauolla ja olenhan nytkin viestitellyt siellä parin eri tyypin kanssa. Toinen kirjoittaa lyhyitä viestejä yhdestä aiheesta kerrallaan, haluaa lenkille kanssani ja luulee, että nimimerkkini on oikea nimeni!? Toinen taas kirjoittaa pidempiä, romaanin tapaisia ajatuksella kirjoitettuja viestejä, mutta harvoin. En tiedä kumpi kiinnostaa, vai kiinnostaako kumpikaan. 

Yliopistolla aloin yhtäkkiä 'out of nowhere' katselemaan erästä miestä 'sillä silmällä'. Tunnen tyypin pintapuolisesti joltain menneen vuoden kurssilta, mutta jossain vaiheessa (valitettavasti) vain lakattiin tervehtimästä toisiamme. Tosin en nyt oikein tiedä, mistä (epätoivosta) nämä ajatukseni kumpuavat ja kuinka todellisia ne ovat ja siksipä en haluaisi tosissaan herättää hänen huomiotaan 'siinä mielessä'. Kuten tulikin jo aiemmin ilmi - olen vähän sekaisin...

Ylihuomenna lähden pitkästä aikaa radalle ja olen jo nyt aivan totaalisen, sairaan innoissani!!! Suunnittelin jopa ostavani uudet korkkarit ja vyön ja vaikka mitä, vaikka rahaa ei kyllä ole yhtään ylimääräistä. Klubi-illan hermolepo ja aivojen nollaus tulee vaan niin tarpeeseen, kun juuri nyt on kaikenlaista stressitekijää ilmassa. Gradusta pitää palauttaa osanen parin viikon päästä, ystävän polttareita pitäis alkaa suunnitella ja työvuoroja pitäis saada vaihdettua miljoooooona, kun on ilmaantunut yllättäviä menoja sinne ja tänne. :( Väsyttää.

Toisten statukset ne vaan pysyy samana.

Tämä paikka tuli ensimmäisenä mieleen, kun mietin mihin ihmeeseen purkaisin tämän tunteen. Miten ihmeessä pääsisin eroon tästä tunteesta, joka pääsi yllättämään minut juuri kun sitä kaikkein vähiten kaipasin? Yritin kirjoitella gradua, edistyinkin jopa; hitaasti mutta varmasti, kuten tapaani kuuluu. Miksi ihmeessä sitten piti mennä avaamaan facebook ja kappas, Joonatanilla on uusi profiilikuva ja kappas, eräs tietty tyttö esiintyy vähän turhan usein hänen sivuillaan ja kappas, kun klikkaa tytön profiiliin, siinä se se seisoo: "is in a relationship with...". Voi perse. Ja lukihan se Joonataninkin profiilissa. En vain tajunnut katsoa. Suljen facebookin pienen ystävälleni lähetetyn angstausviestin jälkeen, hengitän syvään ja päätän jatkaa kirjoittelua. -Tämä on tärkeää. Tämä on sinun elämääsi. Tämä vie sinua eteenpäin. Kirjoita! Tuijotan artikkelia, jota käytän lähteenä ja näen vain kirjaimia. En tajua mitään lukemastani, kun päässä vilistää miljoona asiaankuulumatonta ajatusta. On pakko lähteä kotiin, kun tajuan että työskentelyinto on täysin menetetty. On vaikeaa hyväksyä, että tämä vaikuttaa minuun vieläkin näin paljon. V*tuttaa, että kaikki miehet joihin ihastun, tasan tarkkaan sillä hetkellä kun myönnän ihastukseni - lähtevät - ja tuskallisen lyhyessä ajassa löytävät uuden, paremman, seurustelevat, menevät kihloihin, naimisiin, saavat lapsia, blaadiblaadiblaa....

Enää en ole ainakaan yllättynyt, ettei Joonatanilta ole pahemmin viestejä kuulunut. 

Nyt pitäisi sitten olla vahva, eikä ostaa kiloa suklaata, vaan lähteä salille purkamaan turhautumistaan, kateutta, menetystä, mitä ikinä... Ja minähän menen. Minä olen vahva. Yritän ainakin. Hitto, että tuntuu inhottavalta olla omissa nahoissaan välillä. 

Pääsiäistä edeltäneet nettitreffit oli ihan ei mistään kotoisin. En jaksa edes tämän enempää mainita. Oli tylsää. Minä olin tylsä. Hän oli tylsä.

Highs & lows

Liian pitkä aika treffeihin. Ehtii tässä ajatella vähän liikaa kaikenlaista, lähinnä menneitä aikoja... En tiedä onko minulla ikävä Joonatania vaiko vain sitä tunnetta, joka minulla oli viimeksi hänen kanssaan. Tai kenties läheisyyttä yleisesti. Yhä edelleen huomaan seuraavani, milloin Joonatan on naamakirjassa online ja milloin ei. Aina hänen ollessaan poissa mietin, missä hän on... tai kenen kanssa. Olenkohan vähän liian riippuvainen ihmisistä, joihin ihastun..? Pitäisikö nieleskellä tunteitaan sitä mukaa, kun niitä nousee pintaan? Vaikka en minä niitä ole mielestäni pahemmin kenellekään ääneen kuuluttanutkaan. Jotenkin vain silloin kun päätän vihdoin niin tehdä, on aina todella väärä hetki.

Noista pienistä karanneista ajatuksista huolimatta minulla menee ihan hyvin. Törmäsin exäänkin tuossa pari päivää sitten eikä se herättänyt mitään epämääräisiä tunteita, lähinnä oli kuin olisi jutellut vanhan koulukaverin kanssa. Okei pakko myöntää, että sellainen hyvin vahva tuttuuden tunne siinä oli, jota ei voisi olla kenenkään muun kanssa, mutta ei muuta - ei tällä kertaa. Helpottunut olo jäi siitäkin kohtaamisesta. Olen muutenkin saanut arjesta vähän paremmin kiinni, tunnen oloni terveemmäksi ja energisemmäksi. Illatkin sujuvat nyt kivuttomammin, ilman että olisi pakko lohduttaa itseään jatkuvasti suklaalla. Olen aikuinen, vahva nainen. Minulla on omia suunnitelmia ja päämääriä ja minä olen merkityksellinen ja kaunis. Varmasti jollekulle tärkeä ja rakas vielä jonakin päivänä...