Kateus on ikävä tunne

Mikähän tänään on ollut vikana, kun jo töihin lähtiessä fiilis oli huono ja jatkui sellaisena koko loppupäivän? Anteeksi - jatkuu siis edelleen. Välissä on ollut hyviäkin päiviä. En ole aina ihan allapäin. Jotenkin vain, kun näen hipsterin naaman töissä ja näen, että sillä on jokin ongelma minun suhteeni, mieliala laskee. Eilenkin se katsoi niin tuimasti, kun tervehdin. Jonain toisena päivänä hymyilee kuin hangon keksi. Ehkä se näkee, että minä en käyttäydy normaalisti, vaan pinnistän kaikkeni että olisin kuin joskus silloin ennen. Jäykkä olen, tiedän sen, mutta helv***i kun tämä on vaikeaa!!! Särkynyt sydän, piru vie! Tietäisit edes miltä se tuntuu, kun tunteisiin ei vastata! Mutta ethän sinä tiedä. Olitko yksin ehkä viikon..? Kokeilisit neljää vuotta! Kokeile ensin, ennen kuin tuomitset minut skitsoilevaksi ja hankalaksi naiseksi. Kuinka kauan tällaista pitäisi muka jaksaa?!

 

Olen niin väsynyt. Tuntuu, että toiset kun eroavat, ovat max kuukauden sinkkuna ja jo on uusi kainalossa. Äh... Olen niin pirun kateellinen ja mustasukkainen ja mitä kaikkea ikävää tunnetta. Se syö minua sisältä ja tekee minusta ikävän ihmisen. En jaksa jutella niitä näitä, kun ei voimat riitä mihinkään ylimääräiseen.

 

Luulin, että nettimiekkoset olisivat kadonneet taivaan tuuliin, mutta olinkin nähtävästi väärässä. Kerrankin. Niitä oli siis lopulta kahden sijaan kolme, joiden kanssa juttelin enemmän. Herra A:n luulin kadonneen, kun en suostunut lisäämään häntä naamakirjaan. Ei olisi mitenkään ihmeellistä, että joku tuolla hermostuisi tuollaisestakin. Hänestäkään ei kuulunut pariin päivään mitään, vaikka laitoin vielä jonkin viestin. Nyt yhtäkkiä hän viestittää, että oli kiireitä, että ei tässä mitään ihmeitä ole tapahtunut. Hohhoi...

Herra B:lle laitoin oma-aloitteisesti viestiä viikonloppuna ja hän vastaili muutamalla takaisin. Sitten vierähti muutama päivä ja olin ihan varma, että eipä juuri taida häntäkään kiinnostaa. Pistin jonkun viestin kumminkin varmuuden vuoksi. Hän vastasi, että ollut niin paljon kiirettä opiskelujen kanssa, että ei ole ehtinyt muuta ajatella. Jaahas...

Herra C:stä ei ole kuulunut viime viestittelyn jälkeen mitään. Siitä on viikko. En jaksa laittaa hänelle viestiä, koska ärsyttää jo tarpeeksi näiden kahden edellisen epäaktiivisuus.

Katsellaan, miten tässä napakympissä käy. Ennen joulua kukaan ei kuitenkaan ehdi tavata, joten ihan rauhassa saan olla.

 

Tässä mielentilassa on kyllä vaikea kuvitella, että löytäisin kemioita kenenkään kanssa hipsterin jälkeen.

Varovasti eteenpäin

Jospa päivittäisi vähän tunnelmia...

 

Tulin pari päivää sitten siihen lopputulokseen, että en ahdistu jos näen hipsteriä ihan normiympäristössä yksin. Juteltiin jopa täysin rennosti jotain viimeksi. Ahdistun vain silloin, kun mieleni yhdistää hänet siihen uuteen naiseen. Ajatusketju vie jonnekin heidän yhteisiin hetkiinsä. Mietin, mitä menetän kun en saa herätä jonkun vierestä, kun päivä toisensa jälkeen herään tyhjästä sängystä ja illalla taas palaan tyhjään kotiin. Olen kateellinen ja mustasukkainen samaan aikaan. Mutta kyllä tämä tästä vielä muuttuu, jos ei iloksi asti niin ainakin normaaliksi.

 

Olen jopa yrittänyt aktiivisesti löytää uutta seuraa. Netistä tottakai, mistäpä muualtakaan... Kahden eri tyypin kanssa olen kirjoitellut ja vähän alustavasti puhuttu tapaamisesta. Saa sitten nähdä, mitä siinä käy.

 

Salilla olen käynyt edelleen ahkerasti, mikä auttaa merkittävästi siihen että suht koht hyvä mieli pysyy. Olen myös tyytyväisempi ulkoiseen olemukseeni. Niin kai se menee, että ensin pitäisi pitää itsestään ennen kuin voi odottaa jonkun toisen tykästyvän sinuun.

 

Hyvää joulunodotusta itse kullekin! :)

Low point

Olisikohan se absoluuttinen 'low point' nyt sitten saavutettu ja tästä olisi vihdoinkin suunta ylöspäin? Toivottavasti, pliis!

Selittyi se hipsterin kummallinen käyttäytyminenkin, kun näin sen jonkun pitkän blondin kanssa tuossa päivänä eräänä. Minä hajosin siihen paikkaan, totaalisesti. Ei auttanut järkeily eikä mikään: "kyllähän minä tämän tiesin tai aavistin" -paska. Putosin niin kovaa ja korkealta, että itsekin hämmennyin reaktiotani. Avauduin ystävälle, avauduin toiselle - ei helpotusta. Vahingossa tuli avauduttua äidillekin. Sitä tapahtuu noin joka neljäs vuosi. Nyt äiti varmaan huolehtii illasta toiseen, pärjäänkö täällä ja mitä minulle oikein tapahtuu. Alkaa varmaan soitella joka päivä. Tuli ihan helvetin paha mieli, kun sillä tavalla purkauduin. Ei ollut tarkoitus. Oli vain niin todella paha mieli, etten millään jaksanut esittää positiivista niin kuin yleensä teen. Tuli siinä ladeltua koko elämän tyhjyys ja yksinäisyys. Se on melko pohjaton.

Seuraavana aamuna olin täysin lamaantunut. Tuijotin keittiön pöytää ja toivoin, että aamupala valmistaisi itse itsensä. Puolen tunnin päästä löysin jostain voimia. Raahauduin salille toivoen, että se auttaisi edes vähän, että sen jälkeen jotenkin ihmeen kautta selviäisin työpäivästä. Treenin ajaksi melkein unohdin, mutta töissä oli kaikki kuten pelkäsinkin. 

Luulin, että pystyisin siihen mutta enhän minä pystynyt. Jouduin kohtaamaan hipsterin ja se ei sujunut millään tavalla hyvin. En pystynyt puhumaan hänelle edes. En saanut sanaa suustani ja kädet tärisi ihan helvetisti. Puolen päivää välttelin hänen katsettaan. En vain pystynyt katsomaan häneen. Kyllä hänkin sen huomasi, mutta mitä se häntä liikuttaa, vaikka käyttäytyisin miten hullusti. Kaiken kruunasi se, kun ystävä tuli kyselemään miten pärjään ja minä aloin itkeä. Töissä!!! Kuka itkee töissä?! Ja tuollaisen asian takia?! Kuinka syvälle hän oikein pääsi minun tunnemaailmaani? Noh, hetken meni taas hyvin, kunnes toinen kaveri tuli huolestuneena kyselemään. Ja taas kyyneleet tulivat. Siinä se sitten oli. Sen jälkeen aloin voittaa selviytymistaistelua ja loppupäivästä tuli oikeastaan jopa hyvä. Nostin jopa katseeni ja hipsteri nosti minulle kulmiaan kysyvästi. Mitähän mun ilme mahtoi kertoa..? Yritin näyttää normaalilta, mutta vaikeaahan se oli.

Tänään pyysin anteeksi käytöstäni viestillä. Varmaan ihan turhaa, mutta halusin puhdistaa ilmaa. Eikä hän varmaankaan yhdistänyt käytöstäni häneen. Eihän meillä alunperinkään pitänyt olla mitään. Nyt yritän olla ajattelematta asiaa, mutta pieni putoaminen saattaa tulla, jos näen sen kaksikon vielä yhdessä. Eihän se nyt hyvältä tunnu, kun ei kelpaa.

Onko heikkoutta myöntää, että on paha olla?

Tapsa tuossa kommentoikin, että ei kuulosta hyvältä tämä minun säätämiseni. Ei toki kuulostakaan. Eikä myöskään tunnu siltä. Paikkakunnalla kyllä on miehiä, näin olen kuullut, mutta en kyllä tiedä missä he ovat. Minä olen täällä kotona. Odotan, että joku heistä tulee joku päivä oveni taakse hakemaan minut. Ei vaan, kyllä minä olin viikko sittenkin ulkona, mutta juuri sinä iltana ei voinut vähempää kiinnostaa baariympäristö ja lähdin aikaisin kotiin. Vika on siis kai minussa, kun en edes yritä katsella tai lähestyä ketään. En vain näe ketään. Olen niin kietoutunut tähän onnettomaan olotilaani, etten näe mitä ympärillä tapahtuu. Todennäköisesti näytän ennemmin epävarmalta kuin kiinnostavalta. Ihan kuin olisin palannut ajassa taakse päin jonnekin kahdeksan vuoden päähän, jolloin olin niin hajalla ja epävarma itsestäni että itkeskelin baareissa eikä mistään tullut mitään. Olen yrittänyt tsempata, etten vajoaisi siihen. Katsotaan nyt...

Yritän nyt hakea parannuskeinoa urheilusta. Toivottavasti se auttaa. Sanotaan, että se nostaa itsetuntoa, jos saan jotakin tuloksia siinä. Toivon löytäväni jonkun sisäisen voiman, joka kantaisi minua ja saisi uskomaan, että elämäni on arvokasta oli siinä mies tai ei. Että jos yksi hylkää, se ei tarkoita että kukaan ei välittäisi. Että jos yksi vastaa viestiin, että "sori, ei huvita jutella", se ei tarkoita... Ei aavistustakaan, mitä se ei tarkoita tai tarkoittaa muuta kuin, että sen ihmisen kanssa ei varmaan enää tarvitse olla missään tekemisissä. Voin lakata hakkaamasta päätäni seinään ja nostaa sen sijaan rautaa salilla. Ei se kyllä helppoa tule olemaan ja vie helvetisti aikaa, mutta muutakaan en voi. 

Voi kun joskus tulisi vastaan jotain hyvää.

Eilenkin oli niin monta kertaa lähellä, etten alkanut itkeä töissä ja kädet tärisi jatkuvasti. En tiedä johtuiko hipsteristä vai olenko muuten vain sekaisin. Joka tapauksessa olotila on aika huono.

Kuumaa - kylmää

Parin kuukauden tauon jälkeen vietin viime yön hipsterin kanssa.

Ou mai gaad, mä teen niin hallaa itelleni tässä. Pitäisi kai miettiä, onko yksi yö todella sen kaiken päänsisäisen pyörremyrskyn arvoista. Kai se sitten on. Miten joku voikin olla niin hellä ja lähellä, mutta vain sen yhden yön...ja aamun toki myös ;)? Tämä oli kyllä ehdottomasti paras yö! Sen pienen hetken kiusasin itseäni ajattelemalla, että tämä on ikuista, että minun ei tarvitsisi pelätä sen loppuvan koskaan. Ja kuitenkin yhdessä silmänräpäyksessä se on jälleen ohi ja tunnen, etten voi enää koskea häneen ja että minun pitää lähteä. Hän ei sano mitään, mutta kyllä sen näkee. Hän alkaa touhuta jotain muuta, on kuin en enää olisi paikalla. Melko erikoista. Ihan kuin huoneen lämpötila vaihtuisi äkkiä reippaasti miinuksen puolelle. Juuri äskenhän vielä (yöllä) hän otti minut tiukasti syliin ja pyysi anteeksi monta kertaa erästä kommenttiaan, joka aiheutti minussa pienen tunteen purkauksen. Ei se ollut mitään vakavaa. Johtui vain entisen elämän jättämistä jäljistä, jotka nousivat pintaan tuon kommentin vuoksi. Oikeasti minua lähinnä nolotti, mutta hän ei tainnut nähdä sitä niin. Olen muutenkin huomannut, että pyydä usein anteeksi jotain mikä ei ole millään tavalla minun vikani, koska eksäni sai minut tuntemaan niin aikoinaan, että olin syyllinen kaikkeen. Noh, ehkä aika ja positiivisemmat kokemukset auttaa tässäkin.

En toki haluaisi ajatella asiaa, mutta juuri kuulin että hipsterillä on aika monta naista kierroksessa. Tiedä sitten noista puheista, mutta eipä hipsteri asiaa kieltänytkään. Hän oli siis paikalla, kun tästä oli juttua. Minä yritin suhtautua asiaan huumorilla, mutta tosi asiassa huumori alkaa olla aika vähissä. Koko ajan olen olettanutkin asian olevan näin. Hän on sinkkumies. Totta hemmetissä hän haluaa pitää hauskaa ja ottaa kaiken irti minkä saa. Asiat kuulostaa aina vain monta astetta pahemmilta, kun ne sanotaan ääneen... Ja hitto, mä en pysty päästämään irti ennen kuin se tulee joku päivä sanomaan, että sillä on tyttöystävä. Sitä tuskaa odotellessa.

Kuitti.

Keeping up appearances

Tavoite: yritä elää omaa elämääsi antamatta henkilön, joka ei käytä hetkeäkään ajastaan sinun ajattelemiseesi, haukata turhauttavan suurta palaa energiastasi ja elämänilostasi.

Anteeksi, pitkä lause.

Jokin päivä lähetin hänelle viestin muuten vaan, koska tietääkseni olemme kavereita, joiden välillä voi olla satunnaista, arkista viestittelyä. Ilmeisesti olin taas väärässä. Sain takaisin jonkin kahden sanan viestin vartin odottelun jälkeen, vaikka hän oli online. Vastasin siihen jotain, johon hän vastasi taas vartin päästä vittuilevaan sävyyn jotakin. Päätin keskustelun kahdella kirjaimella: "ok". Se oli siinä. Suutuin vähän hitosti, ahdistuin ja masennuin. Ehkä hänellä oli jotain meneillään juuri silloin. Ehkä hän ei tarkoittanut olla tyly. Ehkä minä skitsoilen. Ehkä ja ehkä. Miksi annan hänen vaikuttaa itseeni näin??? Ei meillä ole mitään. Ei tästä ollut koskaan tarkoituskaan tulla mitään ja silti minä menin ja annoin itseni ihastua. Hitto.

Tänään näin häntä yllättäen. Kokosin itseni; hymyilin, nauroin, heitin läppää ja olin rento ja kiva. Samoin hän. Oikeasti sisälläni kiehui ja tein kaikkeni peittääkseni hermostuneisuuteni (luulen jopa onnistuneeni). En halua hänen näkevän, että välitän, että oikeasti en kestä tätä, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa, ettei koko ajan tarvitsisi nähdä sitä muka viatonta naamaa ja kuunnella sitä tyhmää sinkkumiesläppää (kun muita on paikalla).

Mutta ei kaikki johdu aina miehistä. Masentaa istua aina kotona, yksin. Varmaan jokin syysmasennus, eli kai tämä menee ohi. Suututtaa vaan, kun kukaan ei ehdi/jaksa/viitsi lähteä edes yhdelle vähän kotiovea kauemmas. Välillä tuntuu, etten ole edes olemassa, että ketään ei juuri kiinnosta olenko tässä vai en. Tiedän, ettei se ole totta, mutta on hetkiä jolloin se tavallaan on... Jatkuva ahdistus ja paine rinnassa ei ole hyvä juttu.

Minä huudan, kaiku vastaa

Ei niistä taannoisista bileistä ole mitään sanottavaa juurikaan. Oli ihan mukavaa. En jäänyt pilkkuun asti, koska tunsin itseni vähän 'autsaideriksi' ja lisäksi hipsteri aika hyvin ignoorasi minut loppuillasta ja vitutti.

Ei olla nähty paitsi töissä, joten tiesin että jossain vaiheessa mun on pakko saada tietää nähdäänkö me enää "niissä merkeissä". Ja niinhän siinä kävi, että ei niin pienessä humalassa avasin sitten viestitse senkin keskustelun tuossa lauantaiyönä. Hipsteri osaa taitavasti vastailla sanomatta oikeastaan mitään. Oli kai paniikissa, että minä haluan jonkin vakavan suhteen tästä ja varmaan siksi on vähän jättäytynyt taka-alalle. Pointti tuli selväksi (vaikka sen jo tiesinkin). Se mitä oikeasti kysyin, ei tullut selväksi. Siis, että nähdäänkö me vielä. Jos hän kuvittelee, että pallo on minulla, niin ei varmasti nähdä. Kuten sanoin hänellekin - en rupee tyrkyttämään itteeni hirveesti (tai ainakaan enempää kuin nyt, hah..).

Oikeasti tuostakin keskustelusta tulin vain vihaiseksi, niin hänelle kuin itsellenikin. Miksi en voi vain antaa olla?! Miksi tämä on aina tällaista kaikkien kanssa? Haluan väkisin nolata itseni ja saada kunnolla turpiini, ennen kuin luovutan. Ärsyttävää, mutta kun en osaa katkaista tätä. 

Puhuin hänelle kuitenkin tänään jotain, ihan vaan ettei ilmassa olisi mitään outoa...eikä ollut.

Äsken katsoin vuokraleffan tässä itsekseni ja mietin, milloin olen viimeksi katsonut leffaa jonkun miehen kanssa. Varmaankin puolitoista vuotta sitten... Teki mieli nukahtaa sohvalle, lopettaa kaikki sosiaalisuus, jäädä sisälle moneksi päiväksi, jättää menemättä töihin, olla puhumatta kelleen. Miksi pitää esittää koko ajan, että on vahva ja kaikki on hyvin? Kaikki ei ole hyvin. Enkä nyt tarkoita pelkästään hipsterikuviota... Olisi kiva, kun joku seisoisi vierellä ja tukisi yleensäkin elämässä. Toki minulla on ihanat ystäväni, mutta se on erilaista...

Sitä tavallista hajoilua

En ymmärrä, miksen voi vaan suhtautua ihan lunkisti ja viileesti tähän hipsterikuvioon. Okei, ei olla nyt pahemmin nähty, mutta varmasti voitais nähdä, jos sitä ehdottaisin ja seksiä heruisi varmasti. Siis pelkkää seksiä se olisikin, ilman mitään sen ihmeellisempiä tunnepuolen juttuja. Äh, mutta jo se että MiNuN pitää ehdottaa sitä, ärsyttää. Että hän ei joko uskalla tai asialla ei ole sen suurempaa merkitystä hänelle, että nähdäänkö me 'ever' vaiko ei. 

Ei ole ainakaan epäselvää, mitä minä hänestä ajattelen. Hymyilen kuin joku vajaaälyinen, kun näen hänet. Yritän olla 'cool', mutta epäonnistun täydellisesti. Sentään hänkin hymyili minulle eilen. Eilen oli siis hyvä päivä :)

Viikonloppuna on tiedossa pirskeet. Tarvitsen killerimekon (ja pari rauhoittavaa) ja asenteen. Kyllä, hän on myös siellä. omg.

Harmaata, tylsää ja ahdistavaa

Hiukka on masentunut fiilinki taas. Tilillä on 2 euroo ja sehän riittää hienosti yli viikoksi! Oikeesti. 

Hipsteri on kipeä. Lähetin hänelle viestiä, koska olin übertylsistynyt ja niin oli kuulemma hänkin. Oli tehnyt jo kaiken mahdollisen, mitä ikinä vaan keksi. Mutta äärimmäisessä tylsistyneisyydessäänkään hänelle ei tullut mieleen kirjoittaa minulle. No miksipä olisi? Poissa silmistä, poissa mielestä. Kyllä se munkin kohdalla pätee. Tunne hiipuu hiljalleen, kun kerran emme ole nähneet vähään aikaan. (En usko tuota itsekään.)

Syvällisillä vesillä

Ah, meillä on niin syvällinen ja merkityksellinen suhde hipsterin kanssa. Se näkyy jo viestikeskusteluistakin. Onnistuin joten kuten olemaan kokonaiset kaksi päivää kirjoittamatta hänelle ja sain kuin sainkin telepaattisilla voimillani hänet kirjoittamaan minulle, edes kerran. Hän oli viihteellä, eli tarpeessa ja päätti sitten lähetellä minulle yksisanaisia viestejä. Uskomattoman selkeän keskustelun voi käydä käyttämällä sekä kysymiseen että vastaamiseen vain yhtä sanaa! Helvetin hienoa! Tässä taas yksi todistus siitä, kuinka kiinnostunut hän on minusta ja kuinka paljon vaivaa viitsii nähdä minun eteeni. Ja tietenkään siis emme todellakaan nähneet saati sitten tehneet mitään.

Oh god... Miks mä en oo mies!!??? Todella raskasta ajatella sitä tyyppiä ihan koko ajan. Jos oisin mies, hilluisin vaan kavereiden kanssa, ajelisin autolla, kattelisin leffoja, pelaisin jotain pleikkaa, joisin kaljaa ja istuisin saunassa. Ainoa ajatus olisi, että mitenköhän se ja se joukkue nyt pelaa tänä iltana jossain. Naisia ajattelisin vain silloin, kun ... Okei, eli aika monta kertaa päivässä, mutta ainoastaan eroottisessa mielessä, enkä analysoisi heidän jokaista ilmettään tai sanaa. Se nyt olisikin turhaa ja hullun hommaa. 

Muahahah... 

Toi oli sitten vitsi.

Hitto oon yksinäinen.

Suossa kävelyä

Onpa raskas olo tänään. Juuri tänään, kun luvassa on hauska laivareissu ystävien kanssa. Jalat ja kädet painaa tonnin. Ei meinaa jaksaa nostaa edes ripsaria meikkipussista. Yhtään järkevää ajatusta en pysty muodostamaan, saati sitten että keksisin mitä ottaa  reissuun mukaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa ja tulee vaan raskaampi olo, syyllinen jotenkin. Pitäisi olla innoissaan, mutta kun ei jaksa. Kiva ajatella jo etukäteen, että rahat ei riitä mihinkään, eli ostaa ei voi mitään jos meinaa jotenkin selvitä seuraavaan palkkapäivään asti. Voi perse tätä mun elämää. On niin kivaa.

Yritin järkätä yhtä yötä hipsterinkin kanssa ennen reissua. Juu kyllä, minä aloitin kaikki viestikeskustelut. No eipä sille tietenkään sopinut. Oli ihan oikeita syitä ja kyllä se ehdotti toista päivää, mutta se ei taas sopinut minulle. 

Joo, olen jo (pikku hiljaa) hyväksynyt, että tämä on pelkkää seksiä, mutta haluaisin edes sitä joskus! 

Välillä esim. salin jälkeen uskon itseeni ja tunnen olevani vahva ja että tämä on minun elämääni ja hipsteri on siinä vain pienessä sivuosassa. Että hän tuo elämääni pientä piristystä joskus, mutten kaipaa muuta. Nuo voimaantumisen hetket kestävät ehkä sen päivän maksimissaan.

He has his moments...

Olen yrittänyt olla kirjoittamatta. Olen yrittänyt olla välittämättä. Olen yrittänyt mennä fiiliksen mukaan, rennosti. Mikään ei toimi. 

Töissä on ihan piinavaa. Aina kun hän on töissä samaan aikaan, sydämeni meinaa hyppiä rinnasta ulos vaikka hän ei olisi edes näköpiirissä. Ahdistaa ja jännittää silloinkin kun mitään ihmeellistä ei tapahdu. Ja voi olla, että en tunne häntä tarpeeksi hyvin analysoidakseni hänen käyttäytymistään, mutta joo... Ennen tätä kaikkea hymyiltiin ja heitettiin läppää aina kun kohdattiin. Ehkä se oli sitten sitä huoletonta flirttiä... Nyt hän katsoo minua lähinnä jotenkin pelottavasti, viileästi, kireästi. Vai mitä se muka on??!!! Keskustelu on väkinäistä ja välillä hauskaa, muttei yhtään rentoa. Ja siksi olin jo pari päivää sitten ihan valmis olemaan välittämättä ja ärsytti vaan koko tyyppi, mutta...

...Parin siiderin jälkeen en pystynyt enää mitenkään estämään itseäni aloittamasta uutta keskustelua. Ja viestittelin hipsterin kanssa koko illan siihen asti, kun nukahdin. Älä sitten tee niin, jos et halua minua elämääsi missään mielessä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Kun hän on humalassa, olen kiinnostava, vai miten se meni..??? Prkl... Oli vaan niin hauska ja kevyt viestikeskustelu taas, että jäi ihan sairaan hyvä mieli ja oli kiva nukahtaa sen jälkeen. Harmi vaan, että hyvällä fiiliksellä ei ole tapana kestää.

Anna vielä yksi hetki

Mikään ei ole helpompaa, mutta viime yön sain viettää hipsterin kanssa. Taas löydettiin itsemme istumasta vierekkäin muka katsoen telkkaria. Välissä miljoonan kilometrin pituinen 20 sentin sohvan pätkä, tahto koskea ja liikkumattomiksi taiotut kädet. 

En muistanut, että tämä voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aika on tehnyt siitä vielä monin verroin vaikeampaa. Järki sanoo, että hän on minut pyytänyt luokseen. Hän haluaa minua yhtä paljon kuin minä häntä. Ja silti pelkään, että jos kosken, hän torjuu, katoaa, nauraa, jotakin... Kyllä minä huomasin, miten hän välillä katsoi minua ja tajusin mitä hän sillä katseella ajoi takaa, mutta piti silti odottaa niiden katseidenkin jälkeen vielä puoli tuntia ennen kuin uskalsin ottaa häntä kädestä kiinni ja vastata hänen suudelmaansa. 

Hänelle tilanne on kai myös uusi, ymmärtääkseni. Takana pitkä suhde, joten tuskin kovasti ensitreffikokemusta. Kyllä hän silti kiitettävästi yritti tehdä oloni mukavaksi kaikin puolin. Aamulla tosin hän ei jaksanut enää olla sosiaalinen ja minun olisi kai pitänyt tajuta lähteä jo aikaisemmin kuin mitä lähdin. En tiedä, ehkä vain ylitulkitsen taas... 

Tuli sellainen tunne, että ei me ehkä edes päästä tässä niin pitkälle että minun pitäisi tosissani miettiä mitä haluan tästä suhteesta. Luulen, että olen hänelle liian vaikea ja erilainen nainen. Ja ongelma on siinä, että olen vaikea tasan niin kauan kunnes uskallan luottaa häneen, ja sitä hetkeä ei ole näkyvissä lähitulevaisuudessa. Me kun emme puhu sanallakaan siitä, mitä tässä meidän välillä on menossa. En pysty rentoutumaan ja se tekee minusta vaikean ja ehkä hieman omituisenkin, kun puhun hassuja juttuja peittääkseni hermostuneisuuteni ja epävarmuuteni. Defenssi. Toisaalta, jos hän ei ole valmis katsomaan sen kaiken taakse ja ymmärtämään tämän tilanteen ja minun luonteeni, hän saa varmaankin mennä.

Aamuyöstä heräilin vähän väliä ja vaihdoin koko ajan asentoa. Puoliunessa hipsteri otti minua kädestä kiinni tai toi kätensä vatsalleni. Mietin että oli mikä oli, tämä hetki on nyt minun, enkä edes haluaisi nukahtaa...

Perhoset sinkoilee mahassa

Hih, viestiteltiin eilen (minun aloitteestani tietty) ja jäi kiva fiilis. Jos vain mitenkään mahdollista aikataulujen sovittelun suhteen, näemme tällä viikolla ja oikeasti tehdään jotain. Jännittävää :) Voisikohan olla, että se sellainen vakava jäyhyys, mikä hänessä on, olisi vain samaa hermostuneisuutta kuin mitä minullakin on? Aloitettiin tämä säätäminen toki väärästä päästä: ensin sänkyyn ja sitten tutustutaan. Takaisin läheisyysasteelle pääseminen onkin yhtäkkiä vaikeaa... Siinä hän on ihan lähellä, mutta en uskalla koskea.

Ihastu...ttavaa. Erittäin.

"Olen muutenkin paljon levollisempi tämän jutun suhteen. "It is what it is.""

Ai olen vai????!!! - En ole!

Viestittely on edelleen ihan arkipäiväisellä tasolla, mutta laiha lohtu on että sitä kuitenkin on. Sain myös semiyllättävän kutsun käväistä hänen luonaan tossa joku päivä. Ei mitään ihokontaktia todellakaan ollut siinäkään tapaamisessa, mutta olihan se mukavaa. Ei kettu! Mä haluan jotain niin muuta kuin mukavaa!!! Mä haluan hyökätä sen kimppuun ja repiä vaatteet päältä ja.. ja... Arggghhh!!! Huomaako jostain, että en ole enää ihan rauhallinen ja levollinen?

Pelkään, että olen jollain tasolla ihastunut, vaikka en edes tunne tyyppiä kunnolla. Tarkoitan, että loppujen lopuksi tiedän hyvin pieniä ja irrallisia asioita hänestä. Valitettavasti ikisinkun itsesuojeluvaistosta johtuen en ehkä itsekään viestitä yhtään mitään tunteistani välttelevällä ja säikyllä olemuksellani. Oma diagnoosini hänen aikomuksistaan on, että hänen tekisi mieli tehdä jotakin, ottaa jokin askel minun suuntaani, mutta ei uskalla koska ei halua antaa minun ymmärtää mitään. Pelkää ehkä, että takerrun ja ihastun (myöhäistä), vaikka hän ei ole valmis taas vakavaan suhteeseen. Hipsteri tuntuu oikeasti ihan kunnon mieheltä. En usko, että hän ainakaan tahallaan tuottaisi minulle pettymystä.

Sen verran vaan, että olo alkaa olla aika sietämätön ja keskittymiskyky arkiasioihin nolla (jälleen).

Tyhjä päivä

Krapulapäivä taas, eli mitään en jaksa. Alkaa jo vähän kyllästyttää nämä tällaiset. Neljäs viikonloppu putkeen. Ei varmaan ole mitenkään kummallista noin yleisellä tasolla, mutta minun elämässäni tämä on kyllä erittäin harvinaista. Sunnuntai olisi niin hyvä päivä mennä salille tai tehdä jotain muuta yleishyödyllistä, mutta täällä sitä vaan kärvistellään tekemättä yhtään mitään. Ketuttaa. 

Valitettavasti minulla ei ole mitään uutta sanottavaa hipsteristä. Emme törmänneet viime yönä. Viestiteltiin kyllä jotakin aika ajoin, mutta hän halusi kotiin nukkumaan kunnon yöunet. Mikäs siinä. Viestitelty ollaan muinakin päivinä. Ei mitään kovin jännittävää, mutta mukava fiilis niistä on silti jäänyt. Olen muutenkin paljon levollisempi tämän jutun suhteen. "It is what it is."

Iilimato

Tähän päivään jaksoin, sitten oli pakko laittaa viesti, ihan vaan tyyliin: "Mitä kuuluu?" Sain kaksi yhtä tylsää vastausta hymynaamoineen. Kaikki on siis hienosti (not).

Huomasin kyllä, että ainoastaan sinä ensimmäisenä iltana menimme luokseni hänen aloitteestaan. Hmm.. tai tavallaan sinä toisenakin iltana. Menin vain puhumaan hänelle, en ehdottanut mitään. Eniveis, tajuan kyllä, ettei hän halua mitään vakavaa. Jos haluaisi, hän yrittäisi edes jollain lailla lähestyä minua. Järjen ääni (juu sellainenkin on) sisälläni sanoo, että tilaisuuden tullessa minun pitää kieltäytyä, perääntyä, jättää taakseni koko homma. Se toinen ilkikurinen ääni kuitenkin nauraa räkättää päälle, etten pysty siihen, ei tule onnistumaan. Yritän olla edes kirjoittamatta viestiä, mutta hitto kun sekin on jo pirun vaikeeta! Miten kuluttavaa voi pelkkä tällainenkin "suhde" olla!? Mä oon ku iilimato, joka tarttuu kiinni heti kun vähän kättä ojentaa. Ällöttävää : /

Älä lähde vielä

Oikein yritän väkisin saada tämän loppumaan huonosti: lähettelen typeriä känniviestejä ja kinun sitä luokseni. Omg. En ole vielä kolmissakymmenissäkään oppinut, miten miehiä kannattaa käsitellä. Päin helvettiä menee. Jatkossa (jos sellaista on) kutsun häntä 'hipsteriksi', koska hän pukeutuu jotenkin jännästi. En tiedä onko hän hipsteri. Onko sillä mitään väliä? No ei.

Yhtenä päivänä nähtiin kaksin, selvinpäin kerrankin. Tavallaan oli ihan mukavaa, mutta melko jäykkää kyllä. No onko tuo nyt mikään ihme, kun ei olla koskaan mitään kahdestaan tehty, paitsi pantu kännissä?! Lisäksi omassa päässä jyllää ahdistavat skenaariot ja miljoona kysymysmerkkiä siitä, miksi se edes suostui lähtemään minun kanssani mihinkään. Sen päässä varmaan myös jonkinlainen ahdistus siitä, mitä minä kuvittelen tästä tulevan. Ilta meinasi olla siinä, mutta yllättäen rohkaisin mieleni ja pyysin sen luokseni. Se suostui. Oli vähän vaikeampaa päästä alkuun, kun ei siihen mennessä oltu edes hipaistu toisiamme. Huone oli hiljainen kuin mummolassa. Kello tikitti seinällä. Lopulta hän teki aloitteen. Kädet tärisi ja punastuin. Onneksi oli hämärää.. Yöksi hän ei enää jäänyt.

Mietin koko ajan kuinka monta muuta naista sillä on ja olikohan tämä taas se viimeinen kerta. Tartun jokaiseen pieneenkin sanaan, joka muka tarkoittaisi jotain positiivista. Ajattelen häntä koko ajan, mutten voi laittaa viestiä, koska ei hänkään laita mitään minulle. Sitä paitsi laitoin viimeksi jotain idioottiviestejä. Haluan, että hän unohtaa ne ensin. Tosin yllättävää kyllä, hän vastasi niihin tosi kivasti ja ystävällisesti, lukuun ottamatta sitä viimeistä, johon en enää saanut vastausta.

Huolestuttavia merkkejä ilmassa

No joo, voi hitto. Ruokahalu on kadonnut eikä ees suklaata tee mieli. Jännitys päällä koko ajan, vaikka en ees näe sitä nyt ties koska seuraavaksi!? Keskittymiskyky pyöreä nolla.

Naurettavaa, että yritän olla ihan 'cool' ja että minulle on muka ihan sama miten tämä juttu päättyy. En oleta enkä odota mitään. Niinpä niin.

Toinen yö kaksin

Toinen yö saman miehen kanssa.

En tiedä, miten tässä käy, mutta aavistan että huonosti - minulle.

Ärsyttävää, että alkoholi on puurouttanut kaikki keskustelut, joita kävin hänen kanssaan. En ihan muista... Sitä paitsi yhtään mitään ei olisi tapahtunut viime yönä ellen minä olisi mennyt tarttumaan häntä hihasta ja puhumaan asioista (ainakin lähes) niiden oikeilla nimillä. Oltaisiin oltu niin kuin ennenkin ja ehkä se ensimmäinen yökin olisi ajan kanssa unohtunut.

Muistan kyllä, että hän vastasi kaikkiin kysymyksiini: "En tiedä." tai "En nyt vaan oikeasti pysty antaa mitään vastausta." Oli pahoillaan, että minä olen joutunut tällaiseen tilanteeseen. En ole ihan varma edes siitä, mikä tuo "tilanne" on. Itse olen kuitenkin itseni siihen laittanut - ei hän. Joo tiedän, että tämä kuulostaa hyvin epämääräiseltä ja epäilyttävältä, mutta siitä huolimatta en halua vielä karata. Yö oli jälleen parasta pitkään aikaan. Eikä pelkästään hyvää seksiä, vaan se on niin huomaavainen ja kiltti. Sehän siitä tekeekin vaarallista, että tässä voi vaikka vahingossa ihastua... Ei kyllä todellakaan kannattaisi.

Yksi yö kaksin

Kun jostakusta tulee yhtäkkiä sinkku, minä olen siellä samantien kärkkymässä ja saalistamassa :) Onkohan se jo vähän noloakin? Olenko vähän liian itsestäänselvä tapaus?

Aivan sama. Tiedättekö mitä on olla koko ajan yksin? Syvällä sisällä kasvaa aivan mieletön tarve ja kaipuu. Sitä ei sammuta mikään elokuvien tarjoama romantiikka tai suklaa. Niin... Kaaduin siis jälleen erään työkaverin syliin. Samassa työyhteisössä ollaan oltu jo pari vuotta, mutta en ole koskaan ajatellut hänestä mitään siinä mielessä. Johtunee ehkä ihan siitäkin, että hän on ollut koko ajan varattu. Vaan eipä ole enää. Ei minun ollut kyllä ensin tarkoitus häntä mitenkään alkaa iskeä, mutta jossain vaiheessa tuntui, että vaihdetut katseet olivat jotenkin erilaisia kuin myös juttujen sävy. Yksissä bileissä käsi kävi lanteilla ja siitä se ajatus taisi villiintyä... Nyt viimeksi samassa porukassa vietetty ilta päättyikin sitten minun luokseni. 

Jokin sisälläni pyysi olemaan sekaantumatta tähän kuvioon, mutta miten sanoa ei, kun kerrankin tuntee olonsa halutuksi?! Yö ylitti odotukseni ja mies oli vielä niin kohtelias ja kiinnostunut minun toiveistani. Mitään ei tapahtuneesta puhuttu jälkikäteen enkä ole nyt kuullut hänestä. Olen lomalla, joten ei nähdä kai hetkeen. Ehtii vähän sulatella. Tuskin siinä mitään sen enempää oli kuin se yksi yö. Toivon vaan, että kerrankin osattaisiin välttää se vaivaantuneisuus ynnä muu. Jää nähtäväksi.

Yksin olet sinä ihminen

Kuten minua fiksummat lukijani varmaan jo ymmärsivät tuosta edellisestä tekstistä, ei tämä treffiseuralaiseni tosiaan ollut niin kiinnostunut minusta. Ei hänestä mitään kuulunutkaan treffien jälkeen, vaan minä sitten lopulta laitoin (taas) viestin. Vastaus oli jotain "ei ole sinustakaan kuulunut" -shaibaa. Pistettiin juttu purkkiin sitten muutamalla ystävällissävytteisellä viestillä. No ei siinä totta puhuen tainnut mitään salamoita välähdelläkään, mutta toisaalta tietääkö sen aina ensi hetkestä lähtien?

Kyllästyttävää, mutta tätä on sinkkuelämä: epävarmaa treffailua.

Saavutin erään ison urheiluun liittyvän tavoitteeni viikonloppuna. Olisin toivonut, että joku olisi sen jakanut kanssani. Että joku olisi onnitellut minua ja seissyt kannustamassa. Että joku olisi halannut maalissa, kun kyyneleet nousivat silmiin rankan suorituksen jälkeen.

Vaan eipä ollut ketään. Noh, olin siinä kuitenkin minä itse edelleen taputtamassa itseäni olkapäälle ja olin ylpeä.

Toiset treffit ei kerro vielä mitään

Niin minähän pistin viestiä tyypille vihdoin kolme ja puoli päivää odoteltuani. Olisi kai pitänyt heti treffien jälkeen laittaa, mutta se hetki sitten livahti ohi, aika meni eteenpäin ja kuvittelin tosiaan hänen ottavan yhteyttä. Näköjään olen vain liian vanhanaikainen ajatuksineni ja odotteluineni, koska hän kuitenkin vastasi melkein heti. Oli kuulemma luullut, että mulla ei ollut ollut kovin kivaa, kun olin sitä peliä joutunut katsomaan koko illan. Äh ja pöh! Mitä sitten?! Olisi hän nyt voinut kokeilla kepillä jäätä, että jospa olisikin tulkinnut ajatukseni väärin. No onneksi minä tein niin. 

Eilen oli toiset treffit. Että on vaikea tietää, mitä niistä voisi sanoa... Katottiin leffaa hänen luonaan (taas), oli ihan mukavaa, kunnes leffan jälkimainingeissa kumpikin alkoi kai väsyä ja jutut harveni aika pahasti. Olisi pitänyt tehdä jotain aktiivisempaa, mutta kun ilma oli sateinen ja blaadiblaa. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan onko se ees kiinnostunut!!! Tuskinpa itsekään silti mitään kovin selkeitä viestejä välitän, mutta yritin sentään ehdottaa jotain seuraavaa tapaamista. No hänelle ei tietenkään sopinut ja se jäi siihen. Eli hän ei tullut yhtään vastaan, kiitos vaan. En nyt sitten tiedä oliko tämä tässä vai onko hän vain vieraantunut deittailun maailmasta ja kirjoittamattomista säännöistä.

Pakko myöntää, että toivoisin hänen antavan tälle vielä mahdollisuuden. Vaivun muuten totaaliseen epätoivoon minkäälaisen ihmissuhteen suhteen. Oikeesti. Olin sitä paitsi jo ihan valmis jäämään yöksi, vaikkei olla edes koskettu toisiimme tapaamishalauksen jälkeen. Joo, yritän vähän rauhoittua. Onneksi en sentään vihjaillut mitään...

Tänään täällä

"It's alive! It's alive!"

Jep, täällä ollaan. Melko hämmentävää ja jokseenkin noloa, etten ole kirjoittanut edes tämän vuoden puolella viestin viestiä. Anteeksi pyydän niiltä, jotka vielä muistavat blogini ;) :)

Syy hiljaisuuteen on se, että marras-maaliskuussa ei tapahtunut YHTÄÄN MITÄÄN!!! "Mitäs sun miesrintamalle kuuluu?" "No onks jotain miesjuttuu ollu?" - Ai siis mille? Niin ja siis mitä? Talvi oli hiljainen ja pysähtynyt tila. En edes jaksanut yrittää mitään itselleni kehittää. Baareissa jos kävin, oli jonkun pirskeet tai olin muuten vain liikkeellä porukalla, enkä nähnyt mitään syytä olla haku päällä. Ei siis tapahtunut mitään. Suurimman osan ajasta kait istuin kotona. Ei silloinkaan tapahtunut mitään (kuinka yllättävää).

En viitsi edes palata edelliseen postaukseeni. Kuulostaa melko kaukaiselta ja irrelevantilta tarinoinnilta. Kerron siis ainoastaan, missä mennään nyt:

Olin pari päivää sitten treffeillä!!! uuuuuUUUuuuUuu...

Menin siis vihdoinkin (tai no koko ajanhan olen siellä roikkunut) sinne nettiin ja päätin, että jollekin pitää kirjoittaa. En voi olla tämmöinen yliolento, jolle ei muka kelpaa kukaan. Herää!! Viikon, parin viestittelyn jälkeen tapasin tämän nuoren miehen livenä. Juotiin yhdet (alkoholittomat) baarissa ja mentiin hänen luokseen katsomaan Suomen peliä :-) Ei todellakaan siis ole tapana mennä kenenkään luokse ekoilla rehveillä, mutta kaveri oli hyvin sympaattinen ja normaali ja ilmeisen halukas näkemään illan pelin (joka oli unohtunut treffejä sopiessa), joten siellä sitä sitten oltiin. 

Ilta oli kaikkiaan oikein mukava; meillä riitti keskusteltavaa suurimman osan ajasta ja paljon yhteistäkin löytyi. Mies oli myös aika hyvännäköinen, tai ainakin oli ruskeat silmät, sopivasti enemmän pituutta kuin minulla ja ihan hyvä kroppakin. Silti en osaa sanoa, että sytyttikö... Jännitti kyllä ja näin pois päin, mutta vähän avoimeksi jää vielä tämä kysymys. Toisaalta voi olla, ettei tarvitse sitä sen enempää miettiäkään, mikäli miehestä ei enää kuulu mitään, heheh. Hänestä ei nimittäin ole vielä mitään kuulunut. Jäin siihen käsitykseen, että meillä oli ihan kivaa ja heitin lähtiessä jotain epämääräistä: "varmaanki vielä palaillaan" -shaibaa. Olinkohan liian epämääräinen siinä hermostuksissani? Luuleeko hän, etten ehkä haluakaan enää nähdä? Vai eikö hän sitten ollutkaan kovin kiinnostunut?

Höh.. Pitäisiköhän laittaa itse jotain viestiä..? Äh, kaipaisin kyllä vähän sitä fiilistä, että joku olisi viitseliäs minun suuntaani. Yritän välttää sitä roikkumisefektiä, johon aina jossain vaiheessa näytän sortuvan.

Katsellaan.