maanantai 16. syyskuuta 2013

Minä huudan, kaiku vastaa

Ei niistä taannoisista bileistä ole mitään sanottavaa juurikaan. Oli ihan mukavaa. En jäänyt pilkkuun asti, koska tunsin itseni vähän 'autsaideriksi' ja lisäksi hipsteri aika hyvin ignoorasi minut loppuillasta ja vitutti.

Ei olla nähty paitsi töissä, joten tiesin että jossain vaiheessa mun on pakko saada tietää nähdäänkö me enää "niissä merkeissä". Ja niinhän siinä kävi, että ei niin pienessä humalassa avasin sitten viestitse senkin keskustelun tuossa lauantaiyönä. Hipsteri osaa taitavasti vastailla sanomatta oikeastaan mitään. Oli kai paniikissa, että minä haluan jonkin vakavan suhteen tästä ja varmaan siksi on vähän jättäytynyt taka-alalle. Pointti tuli selväksi (vaikka sen jo tiesinkin). Se mitä oikeasti kysyin, ei tullut selväksi. Siis, että nähdäänkö me vielä. Jos hän kuvittelee, että pallo on minulla, niin ei varmasti nähdä. Kuten sanoin hänellekin - en rupee tyrkyttämään itteeni hirveesti (tai ainakaan enempää kuin nyt, hah..).

Oikeasti tuostakin keskustelusta tulin vain vihaiseksi, niin hänelle kuin itsellenikin. Miksi en voi vain antaa olla?! Miksi tämä on aina tällaista kaikkien kanssa? Haluan väkisin nolata itseni ja saada kunnolla turpiini, ennen kuin luovutan. Ärsyttävää, mutta kun en osaa katkaista tätä. 
Puhuin hänelle kuitenkin tänään jotain, ihan vaan ettei ilmassa olisi mitään outoa...eikä ollut.

Äsken katsoin vuokraleffan tässä itsekseni ja mietin, milloin olen viimeksi katsonut leffaa jonkun miehen kanssa. Varmaankin puolitoista vuotta sitten... Teki mieli nukahtaa sohvalle, lopettaa kaikki sosiaalisuus, jäädä sisälle moneksi päiväksi, jättää menemättä töihin, olla puhumatta kelleen. Miksi pitää esittää koko ajan, että on vahva ja kaikki on hyvin? Kaikki ei ole hyvin. Enkä nyt tarkoita pelkästään hipsterikuviota... Olisi kiva, kun joku seisoisi vierellä ja tukisi yleensäkin elämässä. Toki minulla on ihanat ystäväni, mutta se on erilaista...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti