Onko heikkoutta myöntää, että on paha olla?

Tapsa tuossa kommentoikin, että ei kuulosta hyvältä tämä minun säätämiseni. Ei toki kuulostakaan. Eikä myöskään tunnu siltä. Paikkakunnalla kyllä on miehiä, näin olen kuullut, mutta en kyllä tiedä missä he ovat. Minä olen täällä kotona. Odotan, että joku heistä tulee joku päivä oveni taakse hakemaan minut. Ei vaan, kyllä minä olin viikko sittenkin ulkona, mutta juuri sinä iltana ei voinut vähempää kiinnostaa baariympäristö ja lähdin aikaisin kotiin. Vika on siis kai minussa, kun en edes yritä katsella tai lähestyä ketään. En vain näe ketään. Olen niin kietoutunut tähän onnettomaan olotilaani, etten näe mitä ympärillä tapahtuu. Todennäköisesti näytän ennemmin epävarmalta kuin kiinnostavalta. Ihan kuin olisin palannut ajassa taakse päin jonnekin kahdeksan vuoden päähän, jolloin olin niin hajalla ja epävarma itsestäni että itkeskelin baareissa eikä mistään tullut mitään. Olen yrittänyt tsempata, etten vajoaisi siihen. Katsotaan nyt...

Yritän nyt hakea parannuskeinoa urheilusta. Toivottavasti se auttaa. Sanotaan, että se nostaa itsetuntoa, jos saan jotakin tuloksia siinä. Toivon löytäväni jonkun sisäisen voiman, joka kantaisi minua ja saisi uskomaan, että elämäni on arvokasta oli siinä mies tai ei. Että jos yksi hylkää, se ei tarkoita että kukaan ei välittäisi. Että jos yksi vastaa viestiin, että "sori, ei huvita jutella", se ei tarkoita... Ei aavistustakaan, mitä se ei tarkoita tai tarkoittaa muuta kuin, että sen ihmisen kanssa ei varmaan enää tarvitse olla missään tekemisissä. Voin lakata hakkaamasta päätäni seinään ja nostaa sen sijaan rautaa salilla. Ei se kyllä helppoa tule olemaan ja vie helvetisti aikaa, mutta muutakaan en voi. 

Voi kun joskus tulisi vastaan jotain hyvää.

Eilenkin oli niin monta kertaa lähellä, etten alkanut itkeä töissä ja kädet tärisi jatkuvasti. En tiedä johtuiko hipsteristä vai olenko muuten vain sekaisin. Joka tapauksessa olotila on aika huono.