torstai 26. syyskuuta 2013

Keeping up appearances

Tavoite: yritä elää omaa elämääsi antamatta henkilön, joka ei käytä hetkeäkään ajastaan sinun ajattelemiseesi, haukata turhauttavan suurta palaa energiastasi ja elämänilostasi.

Anteeksi, pitkä lause.
Jokin päivä lähetin hänelle viestin muuten vaan, koska tietääkseni olemme kavereita, joiden välillä voi olla satunnaista, arkista viestittelyä. Ilmeisesti olin taas väärässä. Sain takaisin jonkin kahden sanan viestin vartin odottelun jälkeen, vaikka hän oli online. Vastasin siihen jotain, johon hän vastasi taas vartin päästä vittuilevaan sävyyn jotakin. Päätin keskustelun kahdella kirjaimella: "ok". Se oli siinä. Suutuin vähän hitosti, ahdistuin ja masennuin. Ehkä hänellä oli jotain meneillään juuri silloin. Ehkä hän ei tarkoittanut olla tyly. Ehkä minä skitsoilen. Ehkä ja ehkä. Miksi annan hänen vaikuttaa itseeni näin??? Ei meillä ole mitään. Ei tästä ollut koskaan tarkoituskaan tulla mitään ja silti minä menin ja annoin itseni ihastua. Hitto.

Tänään näin häntä yllättäen. Kokosin itseni; hymyilin, nauroin, heitin läppää ja olin rento ja kiva. Samoin hän. Oikeasti sisälläni kiehui ja tein kaikkeni peittääkseni hermostuneisuuteni (luulen jopa onnistuneeni). En halua hänen näkevän, että välitän, että oikeasti en kestä tätä, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa, ettei koko ajan tarvitsisi nähdä sitä muka viatonta naamaa ja kuunnella sitä tyhmää sinkkumiesläppää (kun muita on paikalla).

Mutta ei kaikki johdu aina miehistä. Masentaa istua aina kotona, yksin. Varmaan jokin syysmasennus, eli kai tämä menee ohi. Suututtaa vaan, kun kukaan ei ehdi/jaksa/viitsi lähteä edes yhdelle vähän kotiovea kauemmas. Välillä tuntuu, etten ole edes olemassa, että ketään ei juuri kiinnosta olenko tässä vai en. Tiedän, ettei se ole totta, mutta on hetkiä jolloin se tavallaan on... Jatkuva ahdistus ja paine rinnassa ei ole hyvä juttu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti