maanantai 30. toukokuuta 2011

Feeling quite good, actually

Tänään on jo helpompi hengittää. 

Eilen oli tyypillisen ankean sunnuntain paluu, vaikka aamu vaikutti leppoisalta niin lenkillä alkoi jo ajatukset karkailla jonnekin torstai- ja lauantai-iltaan ja exään ja rahan puutteeseen ja ties mihin mieltä alentavaan... Ja illalla oli kauhea nälkä, jota taistelin vastaan kaikella tahdonvoimallani, kun haluan niin kovasti timmiintyä, että sen eteen on nyt kyllä pakko kärsiä vähän. Ja kuten on sunnuntaille niin kovin tyypillistä, aloin miettiä näitä ikiaikaisia kysymyksiä, kuten: "Voiko kukaan rakastaa minua yhtä paljon (tai vähän enemmänkin) kuin exäni aikanaan?" "Voisiko se joku olla sellainen, jota minäkin rakastaisin?" "Jos löydän jonkun sellaisen, jaksanko rakastaa häntä aina vaan, vai alkaako mieleni harhailla...?" "Ja voisinko olla pliis vähän rohkeampi, sosiaalisempi, sanavalmiimpi ja kauniimpi?... Helpottaisi huomattavasti". No joo... Tällaista.

Mutta tänään siis parempi päivä. Olen tänäänkin ajatellut fiksua jonkin verran ja toivonut koko ajan törmääväni häneen. Kuitenkin olen suhtautunut asiaan ihan hiukan viileämmin ja etäisemmin ja nyt lenkin jälkeen olen tuntenut pelkkää hyvää oloa. Olen ylpeä itsestäni, että olen jaksanut käydä juoksemassa ainakin kahdesti viikossa ja se näkyy jo kropassanikin. Tuntuu hyvältä. Yritän luoda uskoa itseeni, etten tarvitse ketään täydentämään minua vaan riitän itselleni ja olen joku myös yksin. Yritän. En väitä, että olen vielä niin pitkällä, että täysin uskoisin siihen.

On vaikea ymmärtää, miksi fiksu suuteli minua ja antoi sanoillaan ymmärtää, että minä olisin jotain enemmän ja nyt hän käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti