Liian lyhyt sytytyslanka

Noniin, oonkin sitte viikossa jo ehtinyt taas tähän tilaan, missä oon ihan *tun pihalla ja kysymysten äärellä. Äh, miks?! Tuossa viikonlopun jälkipuolellakin tuli vietettyä kivat puoltoista vuorokautta yhdessä Joonatanin kanssa. Mut kun ei se ollutkaan enää niin ihanaa ja mahtavaa. Syystä että, kun oltiin sen luona tunsin oloni jotenki ylimääräseks tai jotenki en vaan osannu olla siellä. Ja oon sitä mieltä, että näin alussa toista pitäis huomioida vähän extraa eikä vaan vähän niinku jättää oman onnensa nojaan ku katoo ite tyhjentää pyykkikonetta tms. Paikassa, jossa ei oo mitään omaa, on vähän vaikee olla. Viel ku on ihan hiljasta koko ajan, ku toinen katoo johonki omaan maailmaansa aina välillä eikä ees kuuntele musaa kotona... Ei oo tietty ain pakko olla äänessä, mut ku ei viel tunne toista nii hyvin... Ööh.. en oikeen osaa lukea, et haluuks se olla hiljaa vai pitäiskö sitä hiljasuutta koittaa rikkoa.

"Onpas taas ongelmat", ajattelee nyt joku siellä. Joo, sori. En oo koskaan väittäny olevani "helppo" nainen. Ja aina teen tätä, että mietin pääni puhki missä nyt mennään ja mitä tunnen ja onks tää nyt sitä vai tätä ja blaablaablaa... En tiiä tapanko ite ne tunteet loppumattomalla kysymysvirralla päässäni vai onks tää juttu nyt ihan oikeesti ottanu takapakkia. Ku mä kaipaan kohteliaisuuksia, oven avaamisia ja sellasta spontaanisuutta, et toinen vaik nostaa mut yhtäkkii tiskipöydälle (ahahahahah... sori) ynnä muuta pientä. Tyyliä ja maskuliinisuutta. Viikonloppu vietetään taas yhes la-su, joten eiköhän siinä taas mieli liiku suuntaan tai toiseen. Toivottavasti. Hajottaa tällanen epävarmuus.