Nii olenko nyt jotenki heikko ihminen, ku äänet mun pään sisällä käskee päästää irti, mut tässä mä vaan olen? Kaikki blogistitkin hehkuttaa juuri nyt jotain suurta rakkauttaan, yhteenkuuluvuuden tunteita ynnä muuta überonnellista hörhöilyä. Samoin mä ajaudun koko ajan sellasiin keskusteluihin, joissa selitetään kuinka uskomattoman mahtavia kaikkien miehekkeet on. Ja entäs se mun???
Voi olla, että mulle on vaan liikaa (tai siis liian vähän) se, että Joonatan on niin poissaoleva. Eilen meni totaalisesti hermo. Oltiin menos nukkumaan: mä menin sänkyyn ja Joonatan tupakalle -sanomatta mitään-. Siinä sit mietin yksinäni, et mihinhän se jäi, kunnes kuulin parvekkeen oven käyvän. Niinku mitä ***tua???! Oikeesti! Eikä se ees polta ku joskus tosi harvoin, ni se ei ollu mitenkään itsestäänselvää. Joo... Sit se tuli takas muina miehinä, selitti jotain, mikä meni multa täysin ohi ku olin nii kypsänä, ja meni pesee hampaita. Mun piti sit mennä semiasiallisesti sanomaan jotain sille asiasta, mut ei mun suusta kyl mitään asiallista tekstiä tullut ja hyvä, etten kaiken lisäks alkanu itkeen. Lähellä oli. Noh, nyt (viimeistään) se pitää mua varmasti ihan hulluna, et yks skitsoo tollasesta, mutku se ei ollu mikään ensimmäinen kerta. Viimein ku Joonatan tuli sänkyyn...ei sanaakaan. Ja ku mä toistin vähän rauhallisemmin, et toinen vois vähän kommunikoida enemmän liikkeistään, ku tää ei kuitenkaan oo mun koti, et tulee vähän orpo olo..., ni sain vastaukses kaks sanaa: Joo. ja Anteeks. Ja jotain, et hän yrittää kommunikoida enemmän. Joko se ei ottanu mua tosissaan (=nauro mulle mielessään) tai se ei vaan osaa keskustella tollasista asioista. Voi jee...
Hitto, et jäi kurja olo, mut kyl me silti p**tiin ja se oli kivaa ja sit oli vähän parempi...vähän aikaa.
Enkä mä silti halua, että kukaan käskee mua lähteen tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti