Tässä sitä ollaan, luomassa blogia. Haluan kirjoittaa elämästä, joka on aivan tavallista, tuskin edes kovin kiinnostavaa. Siitä huolimatta haluan siitä kirjoittaa ja lukee ken tahtoo.
Tuntematon maa on ehkä kliseisesti vertaus elämään. Koskaan ei tiedä, mitä odottaa tulevalta ja täällä pitää ikään kuin sokkona hapuilla ja yrittää järjestää elämäänsä niin että pärjää, eikä silloinkaan voi olla aivan varma, että tulee pärjäämään, sillä tulevaisuus on aina auki, kuin suuri musta aukko, jota kohden kuljetaan. Jotenkin ahdistavaa, kun sen noin miettii.
Kai tämän pohtimisen alku on siinä, että se ensimmäinen ja ainoa vakava ja pidempi suhteeni päättyi juuri muutama kuukausi sitten ja pari päivää takaperin olin ensimmäistä kertaa treffeillä uuden miehen kanssa. En voi olla miettimättä teenkö oikeita ratkaisuja. Kuinka paljon elämäni suunta muuttui sillä hetkellä, kun toin viimeisen muuttolaatikon uuteen kotiini ja katsoin ikkunasta exäni ajavan takaisin omaansa (hän kun auttoi minua muutossa). Menetin jotain, mutta myös sain jotain tilalle: elämän ilman ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Nyt olen luomassa jotain uutta, ehkä... Luulin oppineeni exältäni, että olen kaunis ja rakastettava, mutta miten nyt uuden ihmisen edessä sitä taas tuntee itsensä niin haavoittuvaiseksi ja araksi.
Toivon oppivani kulkemaan tässä tuntemattomassa maassa. Toivon, että valitsisin tien empimättä, enkä jäisi istumaan risteykseen odottamaan, että joku tulisi ohjaamaan ja auttamaan. On päästävä eteenpäin, ei auta olla näin avuton. Pitää kasvaa ja ottaa vastuu omasta elämästään.
Tuntematon maa on ehkä kliseisesti vertaus elämään. Koskaan ei tiedä, mitä odottaa tulevalta ja täällä pitää ikään kuin sokkona hapuilla ja yrittää järjestää elämäänsä niin että pärjää, eikä silloinkaan voi olla aivan varma, että tulee pärjäämään, sillä tulevaisuus on aina auki, kuin suuri musta aukko, jota kohden kuljetaan. Jotenkin ahdistavaa, kun sen noin miettii.
Kai tämän pohtimisen alku on siinä, että se ensimmäinen ja ainoa vakava ja pidempi suhteeni päättyi juuri muutama kuukausi sitten ja pari päivää takaperin olin ensimmäistä kertaa treffeillä uuden miehen kanssa. En voi olla miettimättä teenkö oikeita ratkaisuja. Kuinka paljon elämäni suunta muuttui sillä hetkellä, kun toin viimeisen muuttolaatikon uuteen kotiini ja katsoin ikkunasta exäni ajavan takaisin omaansa (hän kun auttoi minua muutossa). Menetin jotain, mutta myös sain jotain tilalle: elämän ilman ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Nyt olen luomassa jotain uutta, ehkä... Luulin oppineeni exältäni, että olen kaunis ja rakastettava, mutta miten nyt uuden ihmisen edessä sitä taas tuntee itsensä niin haavoittuvaiseksi ja araksi.
Toivon oppivani kulkemaan tässä tuntemattomassa maassa. Toivon, että valitsisin tien empimättä, enkä jäisi istumaan risteykseen odottamaan, että joku tulisi ohjaamaan ja auttamaan. On päästävä eteenpäin, ei auta olla näin avuton. Pitää kasvaa ja ottaa vastuu omasta elämästään.
"Kuten helmat kohtalon, ovat ommeltuna
Riekaleista muiden purjeiden.
Kuten helmat kohtalon, ylös reivattuna
Valmiina vastaa tuuli urheiden."
*Viikate: Ah, ahtaita aikoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti