Kateus on ikävä tunne

Mikähän tänään on ollut vikana, kun jo töihin lähtiessä fiilis oli huono ja jatkui sellaisena koko loppupäivän? Anteeksi - jatkuu siis edelleen. Välissä on ollut hyviäkin päiviä. En ole aina ihan allapäin. Jotenkin vain, kun näen hipsterin naaman töissä ja näen, että sillä on jokin ongelma minun suhteeni, mieliala laskee. Eilenkin se katsoi niin tuimasti, kun tervehdin. Jonain toisena päivänä hymyilee kuin hangon keksi. Ehkä se näkee, että minä en käyttäydy normaalisti, vaan pinnistän kaikkeni että olisin kuin joskus silloin ennen. Jäykkä olen, tiedän sen, mutta helv***i kun tämä on vaikeaa!!! Särkynyt sydän, piru vie! Tietäisit edes miltä se tuntuu, kun tunteisiin ei vastata! Mutta ethän sinä tiedä. Olitko yksin ehkä viikon..? Kokeilisit neljää vuotta! Kokeile ensin, ennen kuin tuomitset minut skitsoilevaksi ja hankalaksi naiseksi. Kuinka kauan tällaista pitäisi muka jaksaa?!

 

Olen niin väsynyt. Tuntuu, että toiset kun eroavat, ovat max kuukauden sinkkuna ja jo on uusi kainalossa. Äh... Olen niin pirun kateellinen ja mustasukkainen ja mitä kaikkea ikävää tunnetta. Se syö minua sisältä ja tekee minusta ikävän ihmisen. En jaksa jutella niitä näitä, kun ei voimat riitä mihinkään ylimääräiseen.

 

Luulin, että nettimiekkoset olisivat kadonneet taivaan tuuliin, mutta olinkin nähtävästi väärässä. Kerrankin. Niitä oli siis lopulta kahden sijaan kolme, joiden kanssa juttelin enemmän. Herra A:n luulin kadonneen, kun en suostunut lisäämään häntä naamakirjaan. Ei olisi mitenkään ihmeellistä, että joku tuolla hermostuisi tuollaisestakin. Hänestäkään ei kuulunut pariin päivään mitään, vaikka laitoin vielä jonkin viestin. Nyt yhtäkkiä hän viestittää, että oli kiireitä, että ei tässä mitään ihmeitä ole tapahtunut. Hohhoi...

Herra B:lle laitoin oma-aloitteisesti viestiä viikonloppuna ja hän vastaili muutamalla takaisin. Sitten vierähti muutama päivä ja olin ihan varma, että eipä juuri taida häntäkään kiinnostaa. Pistin jonkun viestin kumminkin varmuuden vuoksi. Hän vastasi, että ollut niin paljon kiirettä opiskelujen kanssa, että ei ole ehtinyt muuta ajatella. Jaahas...

Herra C:stä ei ole kuulunut viime viestittelyn jälkeen mitään. Siitä on viikko. En jaksa laittaa hänelle viestiä, koska ärsyttää jo tarpeeksi näiden kahden edellisen epäaktiivisuus.

Katsellaan, miten tässä napakympissä käy. Ennen joulua kukaan ei kuitenkaan ehdi tavata, joten ihan rauhassa saan olla.

 

Tässä mielentilassa on kyllä vaikea kuvitella, että löytäisin kemioita kenenkään kanssa hipsterin jälkeen.

Varovasti eteenpäin

Jospa päivittäisi vähän tunnelmia...

 

Tulin pari päivää sitten siihen lopputulokseen, että en ahdistu jos näen hipsteriä ihan normiympäristössä yksin. Juteltiin jopa täysin rennosti jotain viimeksi. Ahdistun vain silloin, kun mieleni yhdistää hänet siihen uuteen naiseen. Ajatusketju vie jonnekin heidän yhteisiin hetkiinsä. Mietin, mitä menetän kun en saa herätä jonkun vierestä, kun päivä toisensa jälkeen herään tyhjästä sängystä ja illalla taas palaan tyhjään kotiin. Olen kateellinen ja mustasukkainen samaan aikaan. Mutta kyllä tämä tästä vielä muuttuu, jos ei iloksi asti niin ainakin normaaliksi.

 

Olen jopa yrittänyt aktiivisesti löytää uutta seuraa. Netistä tottakai, mistäpä muualtakaan... Kahden eri tyypin kanssa olen kirjoitellut ja vähän alustavasti puhuttu tapaamisesta. Saa sitten nähdä, mitä siinä käy.

 

Salilla olen käynyt edelleen ahkerasti, mikä auttaa merkittävästi siihen että suht koht hyvä mieli pysyy. Olen myös tyytyväisempi ulkoiseen olemukseeni. Niin kai se menee, että ensin pitäisi pitää itsestään ennen kuin voi odottaa jonkun toisen tykästyvän sinuun.

 

Hyvää joulunodotusta itse kullekin! :)

Low point

Olisikohan se absoluuttinen 'low point' nyt sitten saavutettu ja tästä olisi vihdoinkin suunta ylöspäin? Toivottavasti, pliis!

Selittyi se hipsterin kummallinen käyttäytyminenkin, kun näin sen jonkun pitkän blondin kanssa tuossa päivänä eräänä. Minä hajosin siihen paikkaan, totaalisesti. Ei auttanut järkeily eikä mikään: "kyllähän minä tämän tiesin tai aavistin" -paska. Putosin niin kovaa ja korkealta, että itsekin hämmennyin reaktiotani. Avauduin ystävälle, avauduin toiselle - ei helpotusta. Vahingossa tuli avauduttua äidillekin. Sitä tapahtuu noin joka neljäs vuosi. Nyt äiti varmaan huolehtii illasta toiseen, pärjäänkö täällä ja mitä minulle oikein tapahtuu. Alkaa varmaan soitella joka päivä. Tuli ihan helvetin paha mieli, kun sillä tavalla purkauduin. Ei ollut tarkoitus. Oli vain niin todella paha mieli, etten millään jaksanut esittää positiivista niin kuin yleensä teen. Tuli siinä ladeltua koko elämän tyhjyys ja yksinäisyys. Se on melko pohjaton.

Seuraavana aamuna olin täysin lamaantunut. Tuijotin keittiön pöytää ja toivoin, että aamupala valmistaisi itse itsensä. Puolen tunnin päästä löysin jostain voimia. Raahauduin salille toivoen, että se auttaisi edes vähän, että sen jälkeen jotenkin ihmeen kautta selviäisin työpäivästä. Treenin ajaksi melkein unohdin, mutta töissä oli kaikki kuten pelkäsinkin. 

Luulin, että pystyisin siihen mutta enhän minä pystynyt. Jouduin kohtaamaan hipsterin ja se ei sujunut millään tavalla hyvin. En pystynyt puhumaan hänelle edes. En saanut sanaa suustani ja kädet tärisi ihan helvetisti. Puolen päivää välttelin hänen katsettaan. En vain pystynyt katsomaan häneen. Kyllä hänkin sen huomasi, mutta mitä se häntä liikuttaa, vaikka käyttäytyisin miten hullusti. Kaiken kruunasi se, kun ystävä tuli kyselemään miten pärjään ja minä aloin itkeä. Töissä!!! Kuka itkee töissä?! Ja tuollaisen asian takia?! Kuinka syvälle hän oikein pääsi minun tunnemaailmaani? Noh, hetken meni taas hyvin, kunnes toinen kaveri tuli huolestuneena kyselemään. Ja taas kyyneleet tulivat. Siinä se sitten oli. Sen jälkeen aloin voittaa selviytymistaistelua ja loppupäivästä tuli oikeastaan jopa hyvä. Nostin jopa katseeni ja hipsteri nosti minulle kulmiaan kysyvästi. Mitähän mun ilme mahtoi kertoa..? Yritin näyttää normaalilta, mutta vaikeaahan se oli.

Tänään pyysin anteeksi käytöstäni viestillä. Varmaan ihan turhaa, mutta halusin puhdistaa ilmaa. Eikä hän varmaankaan yhdistänyt käytöstäni häneen. Eihän meillä alunperinkään pitänyt olla mitään. Nyt yritän olla ajattelematta asiaa, mutta pieni putoaminen saattaa tulla, jos näen sen kaksikon vielä yhdessä. Eihän se nyt hyvältä tunnu, kun ei kelpaa.

Onko heikkoutta myöntää, että on paha olla?

Tapsa tuossa kommentoikin, että ei kuulosta hyvältä tämä minun säätämiseni. Ei toki kuulostakaan. Eikä myöskään tunnu siltä. Paikkakunnalla kyllä on miehiä, näin olen kuullut, mutta en kyllä tiedä missä he ovat. Minä olen täällä kotona. Odotan, että joku heistä tulee joku päivä oveni taakse hakemaan minut. Ei vaan, kyllä minä olin viikko sittenkin ulkona, mutta juuri sinä iltana ei voinut vähempää kiinnostaa baariympäristö ja lähdin aikaisin kotiin. Vika on siis kai minussa, kun en edes yritä katsella tai lähestyä ketään. En vain näe ketään. Olen niin kietoutunut tähän onnettomaan olotilaani, etten näe mitä ympärillä tapahtuu. Todennäköisesti näytän ennemmin epävarmalta kuin kiinnostavalta. Ihan kuin olisin palannut ajassa taakse päin jonnekin kahdeksan vuoden päähän, jolloin olin niin hajalla ja epävarma itsestäni että itkeskelin baareissa eikä mistään tullut mitään. Olen yrittänyt tsempata, etten vajoaisi siihen. Katsotaan nyt...

Yritän nyt hakea parannuskeinoa urheilusta. Toivottavasti se auttaa. Sanotaan, että se nostaa itsetuntoa, jos saan jotakin tuloksia siinä. Toivon löytäväni jonkun sisäisen voiman, joka kantaisi minua ja saisi uskomaan, että elämäni on arvokasta oli siinä mies tai ei. Että jos yksi hylkää, se ei tarkoita että kukaan ei välittäisi. Että jos yksi vastaa viestiin, että "sori, ei huvita jutella", se ei tarkoita... Ei aavistustakaan, mitä se ei tarkoita tai tarkoittaa muuta kuin, että sen ihmisen kanssa ei varmaan enää tarvitse olla missään tekemisissä. Voin lakata hakkaamasta päätäni seinään ja nostaa sen sijaan rautaa salilla. Ei se kyllä helppoa tule olemaan ja vie helvetisti aikaa, mutta muutakaan en voi. 

Voi kun joskus tulisi vastaan jotain hyvää.

Eilenkin oli niin monta kertaa lähellä, etten alkanut itkeä töissä ja kädet tärisi jatkuvasti. En tiedä johtuiko hipsteristä vai olenko muuten vain sekaisin. Joka tapauksessa olotila on aika huono.

Kuumaa - kylmää

Parin kuukauden tauon jälkeen vietin viime yön hipsterin kanssa.

Ou mai gaad, mä teen niin hallaa itelleni tässä. Pitäisi kai miettiä, onko yksi yö todella sen kaiken päänsisäisen pyörremyrskyn arvoista. Kai se sitten on. Miten joku voikin olla niin hellä ja lähellä, mutta vain sen yhden yön...ja aamun toki myös ;)? Tämä oli kyllä ehdottomasti paras yö! Sen pienen hetken kiusasin itseäni ajattelemalla, että tämä on ikuista, että minun ei tarvitsisi pelätä sen loppuvan koskaan. Ja kuitenkin yhdessä silmänräpäyksessä se on jälleen ohi ja tunnen, etten voi enää koskea häneen ja että minun pitää lähteä. Hän ei sano mitään, mutta kyllä sen näkee. Hän alkaa touhuta jotain muuta, on kuin en enää olisi paikalla. Melko erikoista. Ihan kuin huoneen lämpötila vaihtuisi äkkiä reippaasti miinuksen puolelle. Juuri äskenhän vielä (yöllä) hän otti minut tiukasti syliin ja pyysi anteeksi monta kertaa erästä kommenttiaan, joka aiheutti minussa pienen tunteen purkauksen. Ei se ollut mitään vakavaa. Johtui vain entisen elämän jättämistä jäljistä, jotka nousivat pintaan tuon kommentin vuoksi. Oikeasti minua lähinnä nolotti, mutta hän ei tainnut nähdä sitä niin. Olen muutenkin huomannut, että pyydä usein anteeksi jotain mikä ei ole millään tavalla minun vikani, koska eksäni sai minut tuntemaan niin aikoinaan, että olin syyllinen kaikkeen. Noh, ehkä aika ja positiivisemmat kokemukset auttaa tässäkin.

En toki haluaisi ajatella asiaa, mutta juuri kuulin että hipsterillä on aika monta naista kierroksessa. Tiedä sitten noista puheista, mutta eipä hipsteri asiaa kieltänytkään. Hän oli siis paikalla, kun tästä oli juttua. Minä yritin suhtautua asiaan huumorilla, mutta tosi asiassa huumori alkaa olla aika vähissä. Koko ajan olen olettanutkin asian olevan näin. Hän on sinkkumies. Totta hemmetissä hän haluaa pitää hauskaa ja ottaa kaiken irti minkä saa. Asiat kuulostaa aina vain monta astetta pahemmilta, kun ne sanotaan ääneen... Ja hitto, mä en pysty päästämään irti ennen kuin se tulee joku päivä sanomaan, että sillä on tyttöystävä. Sitä tuskaa odotellessa.

Kuitti.

Keeping up appearances

Tavoite: yritä elää omaa elämääsi antamatta henkilön, joka ei käytä hetkeäkään ajastaan sinun ajattelemiseesi, haukata turhauttavan suurta palaa energiastasi ja elämänilostasi.

Anteeksi, pitkä lause.

Jokin päivä lähetin hänelle viestin muuten vaan, koska tietääkseni olemme kavereita, joiden välillä voi olla satunnaista, arkista viestittelyä. Ilmeisesti olin taas väärässä. Sain takaisin jonkin kahden sanan viestin vartin odottelun jälkeen, vaikka hän oli online. Vastasin siihen jotain, johon hän vastasi taas vartin päästä vittuilevaan sävyyn jotakin. Päätin keskustelun kahdella kirjaimella: "ok". Se oli siinä. Suutuin vähän hitosti, ahdistuin ja masennuin. Ehkä hänellä oli jotain meneillään juuri silloin. Ehkä hän ei tarkoittanut olla tyly. Ehkä minä skitsoilen. Ehkä ja ehkä. Miksi annan hänen vaikuttaa itseeni näin??? Ei meillä ole mitään. Ei tästä ollut koskaan tarkoituskaan tulla mitään ja silti minä menin ja annoin itseni ihastua. Hitto.

Tänään näin häntä yllättäen. Kokosin itseni; hymyilin, nauroin, heitin läppää ja olin rento ja kiva. Samoin hän. Oikeasti sisälläni kiehui ja tein kaikkeni peittääkseni hermostuneisuuteni (luulen jopa onnistuneeni). En halua hänen näkevän, että välitän, että oikeasti en kestä tätä, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa, ettei koko ajan tarvitsisi nähdä sitä muka viatonta naamaa ja kuunnella sitä tyhmää sinkkumiesläppää (kun muita on paikalla).

Mutta ei kaikki johdu aina miehistä. Masentaa istua aina kotona, yksin. Varmaan jokin syysmasennus, eli kai tämä menee ohi. Suututtaa vaan, kun kukaan ei ehdi/jaksa/viitsi lähteä edes yhdelle vähän kotiovea kauemmas. Välillä tuntuu, etten ole edes olemassa, että ketään ei juuri kiinnosta olenko tässä vai en. Tiedän, ettei se ole totta, mutta on hetkiä jolloin se tavallaan on... Jatkuva ahdistus ja paine rinnassa ei ole hyvä juttu.

Minä huudan, kaiku vastaa

Ei niistä taannoisista bileistä ole mitään sanottavaa juurikaan. Oli ihan mukavaa. En jäänyt pilkkuun asti, koska tunsin itseni vähän 'autsaideriksi' ja lisäksi hipsteri aika hyvin ignoorasi minut loppuillasta ja vitutti.

Ei olla nähty paitsi töissä, joten tiesin että jossain vaiheessa mun on pakko saada tietää nähdäänkö me enää "niissä merkeissä". Ja niinhän siinä kävi, että ei niin pienessä humalassa avasin sitten viestitse senkin keskustelun tuossa lauantaiyönä. Hipsteri osaa taitavasti vastailla sanomatta oikeastaan mitään. Oli kai paniikissa, että minä haluan jonkin vakavan suhteen tästä ja varmaan siksi on vähän jättäytynyt taka-alalle. Pointti tuli selväksi (vaikka sen jo tiesinkin). Se mitä oikeasti kysyin, ei tullut selväksi. Siis, että nähdäänkö me vielä. Jos hän kuvittelee, että pallo on minulla, niin ei varmasti nähdä. Kuten sanoin hänellekin - en rupee tyrkyttämään itteeni hirveesti (tai ainakaan enempää kuin nyt, hah..).

Oikeasti tuostakin keskustelusta tulin vain vihaiseksi, niin hänelle kuin itsellenikin. Miksi en voi vain antaa olla?! Miksi tämä on aina tällaista kaikkien kanssa? Haluan väkisin nolata itseni ja saada kunnolla turpiini, ennen kuin luovutan. Ärsyttävää, mutta kun en osaa katkaista tätä. 

Puhuin hänelle kuitenkin tänään jotain, ihan vaan ettei ilmassa olisi mitään outoa...eikä ollut.

Äsken katsoin vuokraleffan tässä itsekseni ja mietin, milloin olen viimeksi katsonut leffaa jonkun miehen kanssa. Varmaankin puolitoista vuotta sitten... Teki mieli nukahtaa sohvalle, lopettaa kaikki sosiaalisuus, jäädä sisälle moneksi päiväksi, jättää menemättä töihin, olla puhumatta kelleen. Miksi pitää esittää koko ajan, että on vahva ja kaikki on hyvin? Kaikki ei ole hyvin. Enkä nyt tarkoita pelkästään hipsterikuviota... Olisi kiva, kun joku seisoisi vierellä ja tukisi yleensäkin elämässä. Toki minulla on ihanat ystäväni, mutta se on erilaista...