Yksin olet sinä ihminen

Kuten minua fiksummat lukijani varmaan jo ymmärsivät tuosta edellisestä tekstistä, ei tämä treffiseuralaiseni tosiaan ollut niin kiinnostunut minusta. Ei hänestä mitään kuulunutkaan treffien jälkeen, vaan minä sitten lopulta laitoin (taas) viestin. Vastaus oli jotain "ei ole sinustakaan kuulunut" -shaibaa. Pistettiin juttu purkkiin sitten muutamalla ystävällissävytteisellä viestillä. No ei siinä totta puhuen tainnut mitään salamoita välähdelläkään, mutta toisaalta tietääkö sen aina ensi hetkestä lähtien?

Kyllästyttävää, mutta tätä on sinkkuelämä: epävarmaa treffailua.

Saavutin erään ison urheiluun liittyvän tavoitteeni viikonloppuna. Olisin toivonut, että joku olisi sen jakanut kanssani. Että joku olisi onnitellut minua ja seissyt kannustamassa. Että joku olisi halannut maalissa, kun kyyneleet nousivat silmiin rankan suorituksen jälkeen.

Vaan eipä ollut ketään. Noh, olin siinä kuitenkin minä itse edelleen taputtamassa itseäni olkapäälle ja olin ylpeä.

Toiset treffit ei kerro vielä mitään

Niin minähän pistin viestiä tyypille vihdoin kolme ja puoli päivää odoteltuani. Olisi kai pitänyt heti treffien jälkeen laittaa, mutta se hetki sitten livahti ohi, aika meni eteenpäin ja kuvittelin tosiaan hänen ottavan yhteyttä. Näköjään olen vain liian vanhanaikainen ajatuksineni ja odotteluineni, koska hän kuitenkin vastasi melkein heti. Oli kuulemma luullut, että mulla ei ollut ollut kovin kivaa, kun olin sitä peliä joutunut katsomaan koko illan. Äh ja pöh! Mitä sitten?! Olisi hän nyt voinut kokeilla kepillä jäätä, että jospa olisikin tulkinnut ajatukseni väärin. No onneksi minä tein niin. 

Eilen oli toiset treffit. Että on vaikea tietää, mitä niistä voisi sanoa... Katottiin leffaa hänen luonaan (taas), oli ihan mukavaa, kunnes leffan jälkimainingeissa kumpikin alkoi kai väsyä ja jutut harveni aika pahasti. Olisi pitänyt tehdä jotain aktiivisempaa, mutta kun ilma oli sateinen ja blaadiblaa. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan onko se ees kiinnostunut!!! Tuskinpa itsekään silti mitään kovin selkeitä viestejä välitän, mutta yritin sentään ehdottaa jotain seuraavaa tapaamista. No hänelle ei tietenkään sopinut ja se jäi siihen. Eli hän ei tullut yhtään vastaan, kiitos vaan. En nyt sitten tiedä oliko tämä tässä vai onko hän vain vieraantunut deittailun maailmasta ja kirjoittamattomista säännöistä.

Pakko myöntää, että toivoisin hänen antavan tälle vielä mahdollisuuden. Vaivun muuten totaaliseen epätoivoon minkäälaisen ihmissuhteen suhteen. Oikeesti. Olin sitä paitsi jo ihan valmis jäämään yöksi, vaikkei olla edes koskettu toisiimme tapaamishalauksen jälkeen. Joo, yritän vähän rauhoittua. Onneksi en sentään vihjaillut mitään...

Tänään täällä

"It's alive! It's alive!"

Jep, täällä ollaan. Melko hämmentävää ja jokseenkin noloa, etten ole kirjoittanut edes tämän vuoden puolella viestin viestiä. Anteeksi pyydän niiltä, jotka vielä muistavat blogini ;) :)

Syy hiljaisuuteen on se, että marras-maaliskuussa ei tapahtunut YHTÄÄN MITÄÄN!!! "Mitäs sun miesrintamalle kuuluu?" "No onks jotain miesjuttuu ollu?" - Ai siis mille? Niin ja siis mitä? Talvi oli hiljainen ja pysähtynyt tila. En edes jaksanut yrittää mitään itselleni kehittää. Baareissa jos kävin, oli jonkun pirskeet tai olin muuten vain liikkeellä porukalla, enkä nähnyt mitään syytä olla haku päällä. Ei siis tapahtunut mitään. Suurimman osan ajasta kait istuin kotona. Ei silloinkaan tapahtunut mitään (kuinka yllättävää).

En viitsi edes palata edelliseen postaukseeni. Kuulostaa melko kaukaiselta ja irrelevantilta tarinoinnilta. Kerron siis ainoastaan, missä mennään nyt:

Olin pari päivää sitten treffeillä!!! uuuuuUUUuuuUuu...

Menin siis vihdoinkin (tai no koko ajanhan olen siellä roikkunut) sinne nettiin ja päätin, että jollekin pitää kirjoittaa. En voi olla tämmöinen yliolento, jolle ei muka kelpaa kukaan. Herää!! Viikon, parin viestittelyn jälkeen tapasin tämän nuoren miehen livenä. Juotiin yhdet (alkoholittomat) baarissa ja mentiin hänen luokseen katsomaan Suomen peliä :-) Ei todellakaan siis ole tapana mennä kenenkään luokse ekoilla rehveillä, mutta kaveri oli hyvin sympaattinen ja normaali ja ilmeisen halukas näkemään illan pelin (joka oli unohtunut treffejä sopiessa), joten siellä sitä sitten oltiin. 

Ilta oli kaikkiaan oikein mukava; meillä riitti keskusteltavaa suurimman osan ajasta ja paljon yhteistäkin löytyi. Mies oli myös aika hyvännäköinen, tai ainakin oli ruskeat silmät, sopivasti enemmän pituutta kuin minulla ja ihan hyvä kroppakin. Silti en osaa sanoa, että sytyttikö... Jännitti kyllä ja näin pois päin, mutta vähän avoimeksi jää vielä tämä kysymys. Toisaalta voi olla, ettei tarvitse sitä sen enempää miettiäkään, mikäli miehestä ei enää kuulu mitään, heheh. Hänestä ei nimittäin ole vielä mitään kuulunut. Jäin siihen käsitykseen, että meillä oli ihan kivaa ja heitin lähtiessä jotain epämääräistä: "varmaanki vielä palaillaan" -shaibaa. Olinkohan liian epämääräinen siinä hermostuksissani? Luuleeko hän, etten ehkä haluakaan enää nähdä? Vai eikö hän sitten ollutkaan kovin kiinnostunut?

Höh.. Pitäisiköhän laittaa itse jotain viestiä..? Äh, kaipaisin kyllä vähän sitä fiilistä, että joku olisi viitseliäs minun suuntaani. Yritän välttää sitä roikkumisefektiä, johon aina jossain vaiheessa näytän sortuvan.

Katsellaan.

Junnu ja Tikru :)

Junnusta kyseltiin, niin todettakoon että hän on jälleen näköpiirissä. Siis meillä ei ole mitään meneillään, mutta pyöritään samoissa ympyröissä. Aluksi vähän välttelin häntä, mutta tänään viimeksi totesin että juttelu hänen kanssaan sujuu ihan normaalisti. Ehkä minulla ei sitten ole tosiaan mitään suurempia tunteita häntä kohtaan, niinkuin jo aiemmin epäilinkin. Ainoastaan se, että kaikki tietävät meistä saa minut vähän hämilleen ja käyttäytymään viileämmin häntä kohtaan kuin haluaisin. Tunnen liikaa uteliaita silmäpareja ympärillä.

Noniin, älkää nyt naurako tai ärsyyntykö, mutta nimeän tämän uuden jännän miehen Tikruksi, koska jokin outo nimi piti löytää. Hän on sen verran erilainen, kuin miehet joista normaalisti kiinnostuisin. No eipä hänestäkään mitään uutta sanottavaa. Tai no jotain sentään... Yhtenä päivänä hän avasi eräänlaisen facebook-keskustelun kanssani, mitä ei siis ole ikinä tapahtunut. Siis sisällössä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin... Niin ja selvästi hän yrittää avata keskustelua kanssani tai päästä mukaan keskusteluun, jos sellainen hetki vain tulee kohdalle. Kaiken tämän voi kuitenkin myös laittaa kaveruuden piikkiin. Ollaan nyt oltu parissa bileissä ja keskusteltu enemmän, niin on myös ihan luonnollista että hän haluaisi jutella kanssani. Niin että enpä vedä tästä mitään johtopäätöksiä (hahahah... enpä.).

Mielikuvituksen ja todellisuuden sekoittamat sävärit

En ole onneksi vieläkään nolannut itseäni, jes! Paitsi, että menin paljastamaan kaverilleni olevani jossain määrin kiinnostunut (tai jotain muuta määrittelemätöntä) eräästä työkaveristani. En vain osannut pitää sitäkään omana tietonani. Why, oh why? Sain todella epäuskoisen reaktion kaverilta, koska tämä kyseinen tunteideni kohdehan ei välttämättä ole yleisen mielipiteen mukaan kaikkein komein tai vastaavaa. Sitä paitsi hän on varattu, vaikka huhu kertookin että suhde on ollut jo pitkään kylmenemään päin... 

En aio mitenkään edetä tässä asiassa, varsinkin kun näistä minun tuntemuksistani ei aina ota selvää, että kuinka luotettavia ovat. Ennen en edes juurikaan noteerannut häntä tai hakeutunut juttusille, mutta viime aikoina olen viihtynyt aikas paljon samassa tilassa ja hakenut katsekontaktia varkain. Välillä minusta tuntuu, että hänkin jää liian pitkäksi aikaa katsomaan minua, mutta saatan toki olla myös vainoharhainen...

Hauskaa silti, että on tällaisia ajatuksia pitkästä aikaa: jotain jännittävää, arvaamatonta ja se ihana 'entä jos sittenkin' -tunne. Ehkä en olekaan täysin turtunut vanhapiika vielä.

Mielikuvitus kiusaa

Tiedättekö sen tunteen, kun kuvittelee kaiken tarkoittavan jotakin, mut tosiasiassa mikään ei tarkoita mitään? No nyt on juuri sellaista ilmassa. En voi edes kirjoittaa mistään niistä, kun ovat niin pieniä juttuja, että vain ylianalysoiva yliyksinäinen sinkku voi lukea niistä jotain merkityksiä. 

Tässä on siis ollut työpaikan pippalot ja nyt olisin valmis hyppäämään petiin melkein jokaisen miespuoleisen työkaverini kanssa, ajatuksen tasolla siis. Melko huolestuttavaa... Voi hormoni paratkoon... Vielä huolestuttavampaa on, että kuvittelen heidän miettivän samoin. Ja että näitä pippaloita on tulossa lähitulevaisuudessa lisää hyvää tahtia. Tiedä, minkä sopan saan vielä aikaiseksi.

En ole siis tehnyt vielä mitään. Mitään ei ole tapahtunut. Huh...

Uudistin vähän tuossa ulkonäköänikin, niin senkin seurauksena kuvittelen nyt olevani tosi hottis eli varmaan minusta huokuu ympäristöönikin kaikenlaisia merkkejä sun muuta :)

Ps. en ole ehtinyt pysyä perässä kenenkään muun blogikuulumisissa. Suokaa anteeksi! Yritän ehtiä jossain vaiheessa päivittää!

Joku tällanen superkiusallinen hetki mulle just vois tapahtuu:

"...ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin, että usko sulla säilyis suuriin unelmiin..."

Se varattu tyyppi tosiaan kävi täällä vielä kerran, juotiin kupilliset teetä ja juteltiin. Siinä se. Tuskinpa siitä mitään enää kuulen. En olisi kyllä halunnut häneltä mitään läheisyyttä enää. Olispa kiva löytää joku, joka kiinnostais mua vielä päivänvalossakin ja olis VAPAA.

Oon ollut kaksi päivää vapaalla ja arvatkaapa olenko vieläkään tehnyt gradua?? No enpä tietenkään. Sen sijaan olen siivonnut kaksi päivää niin, että täällä on nyt niin siistiä ettei ole ollut ehkä koskaan sinä aikana, kun olen tässä asunut. Harmittaa, että en saa ikinä siivottua kunnolla itseäni varten. Vaaditaan joku sovittu vierailu, että viitsin tarttua toimeen. Tällä kertaa kyseessä on joku tyyppi, joka tulee ottamaan kuvia asunnosta, jotta tätä saa sitten vuokrattua eteenpäin, kunhan tästä häippäsen joskus vielä tämän vuoden puolella.

Ihan kiva aloittaa taas alusta jossain uusissa maisemissa. Sama kaupunki, mutta vähän eri suunnalta. Ja paljon lisää tilaa!!! Muutto tosin tuo mieleen edellisen muuton ja sen myötä kaikenlaisia tunteitakin... Exä sai kyllä paremmat kortit; on kihlattua, auto, oman alan työ ynnä muuta. Etenkin se kihlattu...

Välillä vieläkin mietin, valitsinko jotenkin kohtalon vastaisesti. Olisiko minun kuulunut jäädä siihen ja taistella niin kauan, että olisimme saaneet homman toimimaan? Mietin kuinka onnellinen olin niinä hetkinä, kun meni hyvin. Mietin, mistä kaikesta luovuin kun päätin selvitä yksin. Ja kuinka mahdottomalta tuntuu uuden miehen löytäminen! Vuosi vuodelta mahdollisuudet pienenevät, kun tämän ikäiset ihmisethän ovat jo kihloissa/naimisissa jne. 

Toisaalta taas järki sanoo, että jos minä kerran valitsin väärin, niin miten on mahdollista, että exä löysi onnen ja kenties sen Oikean itselleen loppuiäkseen? Ja hei haloo, en kai minä nyt mikään ainoa about kolmikymppinen sinkku ole!? ...enhän..?