Ei mulla taida ihan täysillä mennä. Lompakossa on joku 10 euroa rahaa ja tilillä 1,50. Niillä pitäis sitten pärjätä viel pari viikkoa. Kuulostaa kivalta. Not. Jotain voi päätellä mun rahankäyttötaidoistani, jos muistelee et just olin baarissa kaatamassa omaisuuttani kurkusta alas ja tänäänkin, sen sijaan et oisin ostanu jotain ruokaa, ostin suklaalevyn. Ei todellakaan olisi ollut siihen varaa, mutta jossain vaiheessa lakkaa vaan kiinnostamasta ja kun tämä tilanne ihan lievästi rassaa, niin suklaa oli aika obvious vaihtoehto.
Inhoan sitä, ettei ole varaa yhtään mihinkään. Koskahan olen viimeksi ostanut jonkun uuden vaatteen?! Noh, kyllä tän pitäis helpottaa...Ei ehkä vielä ens kuussa, mutta toukokuussa...? Tai viimeistään kesäkuussa.
Sitten on näitä ulkonäkökriisejä. Olen mielestäni lihonnut, vaikka vaaka ei näytä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan. Toisaalta tätä vauhtia tilanne saattaa vaan pahentua. Käsi hamuaa jatkuvasti ruokakaapeista tai jääkaapista jotakin syötäväksi kelpaavaa, ihan mitä vain; leipää, leipää ja leipää; cashew-pähkinöitä, kalev-mustikka-valkosuklaalevy, fazerin leivontasuklaata, paistettuja kanasuikaleita... En osaa olla syömättä, kun tunteet heittelee. Haluaisin näyttää hyvältä ja hoikistua, mutta käyttäydyn ihan päinvastoin kuin mitä kannattaisi. Pieni epävarma tyttö minussa väittää vieläkin, että olen liian ruma ja läski että miehet joista kiinnostun, kiinnostuisivat minusta.
Perjantaina on tentti, tärkeä tentti, todella tärkeä tentti. Pelkään kuollakseni, etten pääse siitä läpi, että lamaannun tentissä enkä saa sanaakaan paperille ja sitten minun pitää tunnustaa kaikille kuinka tyhmä olen. Siis tyhmä varsinkin siinä mielessä, etten ole lukenut juurikaan enkä nytkään lue. Idiootti. Kaikki muut hommat vielä kasaantuu samalla oikeen ruhtinaallisissa määrin eikä sitä kasautumista voi millään pysäyttää. Se vaan tapahtuu ja stressilevelit nousee...
Edellisen postauksen tyypin kanssa palaamme "ei olla missään yhteydessä" -tilaan, mikä on kaikkien mielenterveyden kannalta paras ratkaisu. Hävettää myöntää, että jollain lailla se harmittaa minua. Vielä enemmän hävettää myöntää, että syy siihen on varmaankin se, että jään kaipaamaan häneltä saamiani kehuja ja kauniita sanoja. Nekin oli kaikki vähän kyseenalaisia uskottavuuden puolesta, koska tyyppi on ilmeisesti patologinen valehtelija, mutta kuitenkin... Mikä vaan kelpaa mun heikolle itsetunnolle.
Kaipaan miestä nyt enemmän kuin mitään. Tiedän, ettei mulla olisi edes aikaa...mutta hei, naisella on tarpeensa ;) Vähän aikaa sitten vielä aattelin, että en jaksa enää mitään hauskanpitoa, mutta nyt oon taas ns. valmis kaikkeen.
(huokaus) On todella vaikeaa olla vaipumatta alakuloon iltaisin. En saa itsestäni mitään irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti