Aikaa on taas kulunut. En ole kokenut tarvetta kirjoittaa tänne, tai ehkä laiskuuttani se on vain jäänyt. Olisi ehkä pitänyt. Ehkä sitten olisin tajunnut aikaisemmin tekemäni virheet ynnä muut hölmöydet...tai sitten en.
Mitä uutta? No, ainakaan ei ole enää mitään Kimiä. Ei sitä yhteydenottoa koskaan tullut enkä minäkään ottanut yhteyttä häneen. Ei se mitään. Ei se oikein herättänyt minussa tarpeeksi tunteita ja se olisikin ollut aika monimutkainen suhde; miehestä oli tulossa isä exänsä lapselle...
Kimin jälkeen asiat meni vaan epäuskottavampaan suuntaan... Sekaannuin varattuun mieheen, mitä en ikimaailmassa olisi uskonut tekeväni. Niin vain kävi. Ihastuin ja tyyppi sekoitti pääni. Onneksi se lopulta osoittautui narsistisen persoonallisuushäiriön omaavaksi sekopääksi ja tajusin lakata vastaamasta puhelimeen.
Sen jälkeen tapasin itseäni kuusi vuotta nuoremman pojan. En ajatellut sen jatkuvan mihinkään, mutta olimme kuitenkin yhdessä nelisen kuukautta. Sanoin alusta asti, etten halua mitään vakavaa koska tiesin, etten ollut niin kiinnostunut. Vietettiin sitten vaan kivaa aikaa yhdessä, tutustuttiin paremmin ja mulla oli ihan lämpimiä tunteita tätä poitsua kohtaan, muttei kuitenkaan tarpeeksi... Niin että nyt kun se on lähtenyt ja jutellaan enää feisbuukissa, mä oon jo mennyt ajatuksineni eteenpäin ja se taas kaipaa mua kuulemma tosi paljon. Niiiin vaikea suhtautua...ja tuntuu tosi ikävältä, ku nimenomaan en halunnu, että se ihastuis muhun. Siks yritin heti alkuun ottaa takapakkia, kunnes puhuttiin ja todettiin olevamme samalla viivalla ja yhteisymmärryksessä siitä, ettei kumpikaan haluta mitään vakavaa jne. Katsotaan nyt...
Tällä hetkellä taistelen tunteitani vastaan. Olen jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut eräästä työkaveristani, oikeestaan heti siitä hetkestä alkaen ku se aloitti työt...ehkä puol vuotta sitten. Pari kertaa oon aloittanu jonku erittäin lyhyeksi jääneen fb-keskustelun sen kanssa, mut that's it.
Joo... Nyt sitten pari viikkoa sitten työporukan karkeloissa tapahtui niin, että suutelimme...
Kyllä. Olimme kumpikin erittäinkin humalassa. Minä muistan tapahtuneesta hämäriä pätkiä, hän ei kuulemma muista edes olleensa baarissa (jossa kaikki tapahtui). Että näin... Emme ole puhuneet asiasta enempää. Hän vain sanoi, ettei muista mitään ja minulle tuli siitä aika p**ka mieli. Tiedän, että hän tietää, mitä on tuona iltana tehnyt, mutta ei sitten ehkä edes halua muistaa sitä. Kiva kiva. Minkä minä sille voin. On vaan aika ikävää, että olen hänestä kiinnostunut enkä voi vaan unohtaa koko juttua, vaikken valitettavasti muistakaan millaista se oli...
Hmm... Luulin, etten joutuisi tällaisen keskelle enää tässä iässä. Eikö aikuiset ihmiset voi puhua asioista, ihan oikeasti?! No, hän ei ainakaan puhu minulle enkä minä varsinkaan hänelle. Menen ihan paniikkiin pelkästä ajatuksesta. Naurettavaa, mutta niin totta. Ei auta kuin antaa ajan kulua ja mennä eteenpäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti