Kim

En tiedä, mikä minua vaivaa tänään.

Olen ollut koko päivän todella alakuloinen. Vaikka kävin kaverin kanssa kahvilla ja myöhemmin lenkilläkin, olo on vaan pahentunut. 

Kuulostaa ehkä jonkun korvaan vähän utopistiselta, mutta taitaa tämä kaikki johtua jollain lailla siitä uudesta miehestä. Kutsutaan häntä nyt tästä eteenpäin vaikka Kimiksi. Iltaan asti mietin tahtomattani, miksei hän ole edelleenkään vastannut viestiini ja kun hän sitten lopulta vastasi, mietin kuinka paljon helpompaa olisi ollut, jos hän olisi vain jatkanut hiljaiseloaan. Koskaan ei ole hyvä. Ei sillä, että viestissä olisi ollut jotain todella maailmaa mullistavaa. Hän vain pahoitteli, ettei ole ehtinyt ja että ensi viikolla on taas aika kiirusta. Minun oli pakko heittää takaisin jotain tästä tapaamisen vaikeudesta ja Kim sitten selitti, kuinka hänen elämässään nyt on näitä kaikenlaisia aikaa vieviä juttuja, joille ei vain voi mitään. 

Ja Kimillä tosiaan on nyt vähän jännät kuviot meneillään, tiedän ja ymmärrän sen... niistä ehkä voin joskus myöhemmin kertoa, jos tuntuu siltä. Mutta en olekaan häntä tässä syyttelemässä tai vaatimassa jotenkin tilille, mietin vaan, mikä sopii minun elämääni. Mihin minä olen valmis? Mitä minä tarvitsen? En vastannut enää viimeiseen viestiin mitään, kun sain jonkun kumman ahdistuskohtauksen, mahaan alkoi koskea ja tuntui, että pitää oksentaa, mutta onneksi siitä ei sitten mitään tullut.... 

Ajauduin taas miettimään eksääni...

...kuinka paljon hän välitti minusta (tai ainakin yritti) ja kuinka pelkään, etten saa kokea mitään sellaista enää koskaan. Miten kaikki uuden aloittaminen tuntuu niin vaikealta ja ahdistavalta, vaikka mitään ei ole edes vielä tapahtunut. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä minulta odotetaan. Ihan kuin olisi ollut helpompaa silloin suhteessa, kun tiesi tasan tarkkaan, mitä toinen minulta odotti, vaikken niitä odotuksia pystynytkään täyttämään. Ainakin tiesin. Tiesin, mikä johtaisi riitaan ja mikä iloon. Oli turvallista ja ennalta arvattavaa, muttei onnellista...