Tässä on kevät

Heipparauskis!

Tuli mieleen tämänkin blogin olemassa olo, kun lueskelin Rakkauden viidakkokirja:n uutta tekstiä. Mietin, että pitäisiköhän tämä blogi jo haudata, kun en oikein jaksa enää päivittää. Noh, koska olen surkea päätösten tekijä, ehkä jätän tämänkin päätöksen tekemättä, ainakin tällä erää.

Näköjään edellisestä päivityksestäni on alle vuosi, juuri ja juuri. Sen jälkeen elämä on soljunut eteenpäin tasaisen tappavaan tahtiin melko mielikuvituksettomasti. Loppusyksystä tapailin kuukauden verran erästä insinööriä. Olin toki epävarma, kuten aina, mutta kuitenkin niin ihastunut että halusin uskoa että toinen ajattelee ja tuntee samoin. Näin meissä hirveän määrän samankaltaisuuksia ja luulin, että olemme täydellinen pari. Hän oli kuitenkin, varsinkin kropaltaan niin täydellinen, että se herätti pientä pelkoa. Ihastun aina korviani myöten juuri sellaisiin ihmisiin, jotka ovat ihan piirun verran sitä jotain "parempaa tasoa" kuin minä itse. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matto vedettiin jalkojen alta ja putosin korkealta henkeä haukkoen, kun sain viestin, jossa hän halusi "keskustella". No, alkushokin jälkeen hyväksyin asian. Enhän sille mitään voi, jos se jokin puuttuu. En voi enkä halua ketään pakottaa suhteeseen kanssani. Onneksi emme arjessa törmänneet missään, niin sekin teki unohtamisesta helppoa.

Sen jälkeen en luovuttanut, vaan kävin vuoden vaihteen paikkeilla neljät Tinder-treffit. Kaikki jäivät yksiin treffeihin. 

Viidensillä treffeillä tärppäsi :D

Tätä miestä olen nyt tapaillut puolitoista kuukautta. Ihan selkeä ei ole tämäkään kuvio. Olen ollut melko epävarma melkein alusta asti. Ehkä kolme ensimmäistä treffikertaa olin varma kiinnostuksestani, mutta siitä asti se onkin heilunut ja häilynyt sinne tänne jatkuvasti. Haluaisin puhua tunteistani hänen kanssaan, mutta silloin kun nähdään, unohdan epävarmuuteni ja nautin vain hänen seurastaan. En osaa sanoa, mitä tässä tapahtuu. Tällä (sanotaan tästä lähin vaikka Matias) miehellä on myös entisestä suhteestaan lapsi ja sen vuoksi näemme mekin vuoroviikoin. Otamme iisisti, enkä ole vielä tutustunut hänen lapseensa. Parempi niin, haluaisin itsekin olla ensin varmempi tästä kaikesta.

Kaikki hyvin ja menneisyyden kanssa sujut

Se kolmen deitin mies katosi sitten kuin tuhka tuuleen. Tai kyllä hän ilmoitti katoamisestaan, kun siitä tarpeeksi monta kertaa kysyin. Miksi pitää odottaa monta päivää hiljaiselossa ja toivoa, että toinen tajuaa kiinnostuksen lopahtaneen? Mihin katosi suora puhe ja toisen kunnioitus? Jos viimeksi kun on nähty, kiinnostusta on ollut ilmassa, kaikki on mennyt hyvin, on silitelty, katsottu silmiin, hymyilty ja kehuttu, niin miksi olisi syytä olettaa, että kohta kaikki romahtaa? No joka tapauksessa se oli siinä, joten mitä sitä tämän enempää vatvomaan.

Välillä osaan iloitakin sinkkuelämästä. Sitä on ihan oikeasti vapaa tekemään ihan niin kuin itse haluaa ja juuri sillä hetkellä kuin se parhaiten sopii. Elämä on vain vähän liikaa sellaista omaan napaan tuijottamista, kun ei ole ketään vierellä josta pitää huolta. Toki ystävistä ja perheestä, mutta ei se ole niin kokonaisvaltaista. Ystävilläkin melkein kaikilla jo on Se Joku. Vähiin käy... En minä silti heitä menetä. Välillä vain seurankipeys iskee ja tunne siitä, että pitäisi olla jossain tekemässä jotain.

Joonatan tuossa viestittelee lähes päivittäin. Sekin onnistuu hämmentämään, vaikka yritänkin suhtautua häneen ihan kaverina. Muutenhan koko homma kannattaisi lopettaa alkuunsa. Yhteislenkillä kävimme yhtenä päivänä. Seura kelpasi ja juoksu sujui hyvin. Yllättävää kyllä ei ollut yhtään vaivaannuttavaa tai omituista. Risteilyn moikkausta lukuun ottamatta ei olla kuitenkaan naamatusten juteltu muutamaan vuoteen. Pidettiin keskustelu lähinnä liikunnallisissa aiheissa.

Exääkin näin. Tuntuu, että hän hakeutuu juttusille aina kun on saavuttanut jotain tai hankkinut jotain suurempaa. En osaa päättää haluaako hän vain jakaa kivat asiat kanssani vai jollain lailla näyttää menestystään. Ilmeisesti olen tällä hetkellä ihan sujut itseni ja elämäni kanssa, koska en vajonnut maan rakoon ja sanoin reippaasti, että kaikki on hyvin. Elämässä on oikeasti moni asia hyvin juuri nyt. Paljon olisi parannettavaakin, mutta koska sitä oikein nauttii elämästä, jos koko ajan vain etsii valitettavaa? 

Sovittiin, että nähdään ja jutellaan joku kerta.

I'm back!

Teki mieleni tulla tänne päivittämään jotain pitkästä aikaa. Mitä tässä on mennyt - yli puoli vuotta? Kyllä, olen edelleen sinkku. Parisuhdestatuksen muuttuminen ei siis ole syy siihen, etten ole kirjoittanut tänne vaan se, etten ole jaksanut toistaa itseäni. En koe, että elämäni olisi tarpeeksi jännittävää että siitä kertovaa blogiakaan jaksaisi kukaan lukea. Ja ihan oikeassa olen kyllä siinä. Niin harvoin tapahtuu mitään käänteen tekevää.

Jätin suomi24:n taakseni pari kuukautta sitten ja sen jälkeen olen turvautunut ainoastaan tinderiin. Siellä tutustuinkin tähän mieheen, jota olen nyt tavannut kolme kertaa. Jihuu, fanfaarit!!! No eikä kun yhtä pihalla olen kuin aina ennenkin. On liikaa odotuksia ja sitä kautta myös pettymyksiä. Hän on erittäin mukava, urheilullinen ja päämäärätietoinen. Ulkonäöltään kivannäköinen, lihaksikas, mutta ei ihan sen tyyppinen, johon olen tottunut tai yleensä ihastunut. Nyt en sitten oikein tiedä mitä tunnen. Eikä hän pidä minuun yhteyttä ihan niin tiheästi kuin toivoisin. Ja tästä päivästä oltiin puhuttu että nähdään, mutta eipä nähtykään. Ei ollut minusta kiinni. Älkää huoliko, en ole skitsonnut (vielä kovin pahasti) hänelle mistään tällaisesta. Harmittaa vaan. Muutenkin, me vaan hengaillaa yhdessä (ja harrastetaan seksiä) eikä puhuta mitenkään siitä, että ollaanko tässä jotenkin kiinnostuneita tai tähdätäänkö johonkin tai mitä yleensäkin tästä kukakin haluaa. En tiedä tarvisiko tällaisia edes miettiä vielä, mutta vähän hassua.

Niin paljon kuitenkin harmitti, että tänään ei nähty vaikka olin jo suunnitellutkin kaikkea, että piti oikein päivittää facebookiin harmitukseni. Siellä sitten porukalla ihmetellään ja voivotellaan kun mulla ei ole vielä miestä. Voi ny helvetti... tai sitä mä kai kerjäsinkin. Välillä kyllä todellakin tulee sellanen paniikki, että ei saatana mä oon jo 30 ja jotain... Pitäiskö jo luovuttaa??? Mutta en pysty, vaikka haluaisinkin. Tulen aina kaipaamaan vierelleni jotakuta.

Ai niin! Meinasin unohtaa! Olen tässä viestitellyt menneisyyden hahmo Joonatanin kanssa silloin tällöin. Hän siis otti yhteyttä vuoden vaihteessa yllättäen parin vuoden jälkeen. Viikonloppuna satuttiin vahingossa samalle laivalle??!! Teki niin hitosti mieli mennä juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia, mutta EN VOINUT, koska hän oli laivalla tyttöystävänsä kanssa ja kuulemma nainen on niin mustasukkainen, että hyvä jos voidaan moikata. Että sellasta... Moikattiin sitten sillain, että tyttis ei ollut paikalla. En halunnut tahallani alkaa sotkea heidän iltaansa.

Sinkkutarha

On tämä sinkkuilu kyllä väsyttävää joskus. Olen nyt koettanut hiukan aktivoitua ja olla enemmän hereillä ja silmät auki. Eipä sillä ole ollut mitään maailmaa mullistavia tuloksia, mutta ainakin olen ottanut kontaktia.

Yksi Tinder-keskustelu päättyi siihen, kun poitsu käski mun "suksia vittuun", koska olin "outo muija", kun en lähtenyt naapurikuntaan keskellä yötä tapaamaan tyyppiä, jota en ole ikinä nähnyt. Baarissa menin kerrankin juttelemaan miehelle ja tämä vain yritti nostaa mun hameen helmaa ja nipistellä mun poskea. Oikeesti!? What are you - twelve?!!! Toisen miehen kanssa sitten päädyin tanssimaan pari hidasta, minkä jälkeen hän kaverinsa kanssa olisi tahtonut minut ja kaverini saunajatkoille. Joo, ei kiitos. Mitä tapahtui perinteiselle "meille vai teille -kutsulle"??? Oli kyllä ihan söpö ja mukava, vaikkakin melkoisen nuori. Ei silti vaihdettu numeroita, kun ne jatkot tuntui kiinnostavan enemmän. Kotimatkalla vielä joku nepalilainen yritti lyöttäytyä seuraan. Se että halusin jatkaa matkaa yksin viideltä aamuyöstä, oli hänen sanoin "unbelievable". 

Just.

Oli tässä tosiaan se hyvä, että oikeasti menin juttelemaan kahdelle miehelle. Tai no, toista lähinnä tönäisin kiinnittääkseni hänen huomionsa x) Käy se niinkin.

Ai niin, olihan vielä yksi tuttu mies, jonka mielestä mulla oli kivat huulet :D Yritin häneenkin ottaa yhteyttä yöllä, mutta oli ilmeisesti jo sammunut, hahah... Enkä oikein tiedä olisiko se ollut niin järkevääkään.

Menneisyyden taakka

Niin, kuten edellisessä tekstissä totesin: en pudonnut korkealta. Itkin kaksi sekuntia ja pystyin kertoamaan tapahtuneesta kiinnostuneille ilman mitään suurempia tunnekuohuja. Olin siis ihan oikeassa aikaisemmin, kun pohdiskelin ettei minulla ehkä ole tarpeeksi suuria tunteita Ritaria kohtaan. Hän oli vain niin hirveän mukava ja kunnollinen kaikella tapaa, että halusin tuntea jotain enemmän. Hän taisi tehdä tämän vain helpoksi minulle. Olisin ehkä jossain vaiheessa vihdoin tullut siihen päätökseen, ettei meillä ole tulevaisuutta. Kiukun laskeuduttua laitoin hänelle vielä viestin, että voi olla ihan rauhassa, koska mulla ei oo mitään hätää. Siihen oli ihan hyvä lopettaa.

Minulla on ihan toisenlainen ongelma. En ole vieläkään päässyt yli Hipsteristä...

Ritarin ja minunkin jutun aikana mietin välillä Hipsteriä, eikä ne tunteet ole kuolleet mihinkään. Töissä ollaan palattu melkein normaaliin. Johan siitä on reilusti yli puoli vuotta. Hän heittää läppää ihan normaalisti, hymyilee ja katsoo silmiin, siten kun hänellä tapana on. Se ei todellakaan tee tätä yhtään helpommaksi!!! Ihan kuin oltaisiin takaisin siinä flirttailuvaiheessa, sillä erotuksella että tämä ei ole oikeaa flirttailua ja siihen ei tule reagoida. Edelleen saan itseni kiinni tuijottamassa hänen selkäänsä, kun näen hänen kävelevän jossain. Jokin osa minussa ei ymmärrä, että hän ei tule koskaan olemaan minun. Hitonhitonhitonhitto!!! Miten voi miehestä jäädä niin iso jälki, vaikkei hän hitto vie antanut minulle edes orgasmia!!?? Oli vaan muuten pirun hyvä sängyssä.

En oikeasti kestä itseäni välillä! Voisinko hetkeksi vaihtaa tätä päätä jonkun kanssa??? Tänään näin jonkun kuvan Joonatanista facessa ja siitäkin alkoivat jotkin menneisyyden ajatukset rullaamaan. Onneksi sain niitä hiukan karistettua lenkillä, muuten lähtisi kyllä järki. Ei minusta ja Joonatanista nyt mitään olisi tullut. Ihan kreisejä ajatuksia. Jokin toinen päivä katsoin, että exän kihlattu oli valmistunut ja siitäkin tuli joku alemmuuden tunne ***kele... Voisinko nyt vain nauttia omasta elämästäni ja nähdä jotain hyvää tässäkin elämässä ja minussa itsessäni...

"Ei tästä taida tulla mitään."

Ah, kuinka yllättävää. Miksi edes vaivaan päätäni sillä, että kiinnostaako minua vai ei, kun eihän nämä jutut koskaan minun käsissäni ole. Päätökset tehdään ennemmin tai myöhemmin puolestani ja se on sitten siinä. Tack och adjö!

Pikkasen tyhjä ja urpo olo, joten minulla ei nyt ole oikein sanoja kertoa tästä kovin pitkästi. Ritari jätti minut ritarillisesti viestillä, kun ei olla edes nähty yli viikkoon. Kuulemma hän pitää minusta kovasti ja muuta diibadaabaa, mutta ei näe tulevaisuutta yhdessä. Uskoo, että haluan tehdä vauvoja 'any day now' ja hän itse ei vielä pitkään aikaan, joten ei tästä tule mitään (??!!). I'm sorry what now??? Itse hän sanoi haluavansa pienen lauman lapsia, että onnea vaan, jos niitä suunnittelee tekevänsä joskus kymmenen vuoden päästä. En todellakaan ole puhunut perheenperustamisaikeista kuin hänen aloitteestaan enkä silloinkaan superinnokkaasti. 

Mahtaako tämä nyt muka olla perimmäinen syy? Kovasti hän väitti viesteissään niin. Että tässä tosiaan on ihan pelkät järkisyyt takana. Hänellä on nyt ihan paska olo ja mitä kaikkea. Voi sentään. Minä jo ehdin luulla, että hän on jäänyt jonkun rekan alle suurin piirtein, kun en saanut vastauksia viesteihini. Sen verran puun takaa tuli tämä. Vielä pari päivää sitten viestiteltiin niin mukavia että, myöhään iltaan asti. Mitä paskaa. Tyyppi käy vähän hitaalla, jos nyt vasta tajusi minkä ikäinen olen.

Joka tapauksessa, aina yhtä ikävältä se tuntuu kun putoaa äkisti, putosi sitten korkealta pilvistä taikka hiukkasen matalammalta.

Onko pakko analysoida?

Kellun tämän kuplan sisällä, että minulla onkin Joku eikä minun tarvitsekaan etsiä nyt ketään, ei tarvitse rypeä epätoivossa ja hautautua sohvan pohjalle. Sen sijaan minä siivoan ja pidän kodin kerrankin järjestyksessä kauemmin kuin kaksi päivää. Minä teen miehelle aamupalaa ja ruokaa ja haluan että hän näkee, että minua kiinnostaa. Toisaalta en tiedä tietoisella tasolla sitä itsekään, että kiinnostaako. Olen yhä jumissa sillä tasolla, jossa ei saa näyttää tunteitaan eikä sanoa mitään hempeää tms. mikä riisuisi aseista. Odotan koko ajan kuulevani, ettei hän haluakaan olla enää tässä, että ei tästä taidakaan tulla mitään. Luulen tietäväni, ettei niin tule käymään, mutta se luulo on ennenkin osoittautunut vääräksi. Välillä hän on niin kovin hiljainen, että alan heti epäillä olevani liian tylsää seuraa ja tunnen läheisriippuvaisuuden nostavan päätään sisälläni. Pitäisi vain uskaltaa olla rauhassa oma itsensä, olla vähän niinkuin silloin kun on yksin, mutta se on niin hiton vaikeaa.

Sen verran olemme puhuneet, ettei kummallakaan nyt ole muita tässä samaan aikaan. Katsotaan rauhassa, mihin tämä etenee, mutta vielä sitä ei tarvitse miksikään määritellä.

Seksi on todella hyvää, mutta silti epäilen onko intohimoa tarpeeksi vai onko kaikki vain alun jännitystä...