tiistai 6. joulukuuta 2011

"Ollaanks me sit liian erilaisia vai mikähän siinä on..?"

Joo, näin piirrettiin piste sille tarinalle.
Juteltiin yli tunti mukavia, kunnes vihdoin oli pakko puhua siitä mistä alunperin oli tarkoitus. Suloista, että Joonatan sanoi heti alkuun, ettei sitten ole kovin hyvä tässä. No, näköjään minä olen vielä huonompi. Tuntuu, että en vaan ole ihan oma itseni Joonatanin seurassa. Jännitän ihan liikoja enkä osaa puhua yhtään mistään. Nyt kun vielä aihe oli mikä oli, niin vähän puolitiehenhän se jäi. En vaan saanut sanottua kaikkea mitä halusin, sillä jos näin olisin tehnyt olisin pillahtanu itkuun. Oi kyllä. Nytkin oli niin lähellä, että piti katsoa muualle silloinkin kun Joonatan sanoi, että olen kyllä tosi kiva tyyppi ja minä siihen, että niin sinäkin, vaikka olisin halunnut sanoa paljon enemmänkin. En vaan yksinkertaisesti kyennyt. Joka tapauksessa sovittiin, että ollaan vielä yhteyksissä ja mennään vaik syömään joskus tms. Kummallakin siis oli todella ollut aivan samankaltaisia ajatuksia.

Tollaset tilanteet vaan saa mut niin tunteelliseksi, vaikka muuten ajattelinkin siinä kun se jutteli mulle niitä arkipäiväisiä asioita, että musta vaan tuntuu, että se on niin kaukana jotenkin ja että kaikki sen tarinatkin on niin etäisiä etten ymmärrä mitä se oikeesti niistä miettii. Ja vaikka mä mietinkin siinä, että kyllä mä sitä suutelisin nytkin, että miksei nyt vaan hypätä sänkyyn ollaan sit yhdes tai ei, niin en kokenut sellasia voimakkaita vetovoimaisia tunteita. Mut kivannäkönen mieshän se on, et hullu olisin jossei mitään ajatuksia heräis... Silti asiallisesti vaan juteltiin ja lopuks halasin sitä ja sinne se sitten hävis. Hmh... 

Sen jälkeen meni vähän aikaa, että sain tehtyä yhtään mitään. Jäi omituinen tyhjä olo ja silmiin ja päähän särki ihan kuin oikeasti olisin itkenyt, kauankin. Ei auta, elämä jatkuu. Niinpä tein väkisin hienoa, juhlavaa salaattia ja bruschettaleipiä sekä korkkasi punaviinin, itselleni. Kahdet kynttilät palaa ikkunoilla itsenäisyyden kunniaksi ja linnan juhlat rullaa taustalla, mutta kaikesta tästä juhlallisuudesta huolimatta olo on tyhjä. Sitä vaan kaipaa vierelleen toista ihmistä ja kun sellaisen vihdoin löytää ja tieten tahtoen työntää sitten pois viereltään, jää vähän sellainen pöllämystynyt olo. Ei pysty käsittämään, että miksi nyt noin teki. Miksi sitä on taas yksin, vaikka on tosi kiva ja juuri sellainen tyttö, jota Joonatankin etsi?

6 kommenttia:

  1. Olisiko se sitten ollut vaarallista, vaikka olisit pillahtanut itkuun? Tuskinpa se Joonatanillakaan olisi kaukana ollut. Nyt vain kumpikaan ei uskaltanut näyttää tunteitaan, jolloin molemmat hävisivät :o( Ei se itku olisi varmaan lopputulokseen vaikuttanut, mutta olisipa kertonut toiselle että oli tosissaan eikä vain kewl. Itkun jälkeen on myös helpompi ottaa uusi alku ja suunta.

    No, tehty mikä tehty. Hali sinulle kumminkin.

    VastaaPoista
  2. Itku tarkoittaa usein miehen silmissä sitä, että nyt on jostain todella vakavasta kyse. En halunnut antaa ymmärtää, että tunnen yhtään sen enempää kuin oikeasti tunnen Joonatania kohtaan. Mitään suurempia tunteitahan ei ole missään vaiheessa kehittynyt. Itku olisi nyt aiheutunut vain hermostuneisuudesta, ihmissuhteen päättymisestä, toisen ihmisen "menettämisestä". Ja älä huoli, Tapsa, kyllä musta näki päältä, että oli vaikeeta... Ja hahah, ei se Joonatan mitään itkemässä ollut tai lähelläkään. Ei se vaan ollut sellainen tilanne.
    Kiitos halista:)

    VastaaPoista
  3. Kaksi lisäajatusta. Eka kattaa 2/3 kommentistasi:

    Blogisi viimeiset viikot lukeneena: Oletkohan nyt ihan rehellinen itsellesi?

    Toka sitten viimeisen kolmanneksen:

    Entäpä jos onnistuit liian hyvin ja Joonatankin tilittää päiväkirjalleen/blogissaan/kaljapullonpohjalle: "Ei se Cioccolata mitään itkemässä ollut tai lähellekään. Ei se vaan ollut sellainen tilanne"?

    VastaaPoista
  4. Ainahan rakas suhde ei tarkoita sitä, että hullaantuu toiseen nopeasti. Suurin tunneside minulla on siihen poikaystävään, jonka kaveri laittoi sukat pyörimään jaloissani paljon enemmän.

    Mitään en kuitenkaan siitä tainnut oppia, sillä tämänkin näppäimistön takana on tyttö, joka toivoo intohimoa ja ilotulituksia - eikä niinkään tasaisesti etenevää suhteen syventymistä.

    Pitäisiköhän naisten alkaa tottua ajatukseen, että syvä rakkaus voi muodostua hiljakseltaan? Tätä itse olen pohtinut viime aikoina.

    VastaaPoista
  5. Voi höh. :/

    Ajattelet nyt mitä vaan koko jutusta ja koko miehestä, niin ikäväähän se on joka tapauksessa ettei hän ollut se mies, joka on sinulle tarkoitettu.

    VastaaPoista
  6. Tapsa: hmm.. mitähän tänne olen mahtanut oikein kirjoitella, kun sen alkuihastumisen jälkeen tuntui kyllä että löysin enää vain virheitä Joonatanista ja vain hetkittäin tuli sellainen tunne että onhan tämä ihan ihanaa. En jotenkin kokenut sellaista yhteyttä Joonataniin siitä huolimatta, että nähtiin me nyt aika useasti kumminkin. Toinen jäi silti etäiseksi.

    sirocco: tuo on kyllä vaikea dilemma. Kyllähän minäkin sitä hiljaistakin etenemistä olen miettinyt, mutta kyllä siinäkin vatsan pohjassa jotain pitää tuntua. Hiljaista se oli exänkin kanssa, johon kuitenkin rakastuin. Uskon, että sen ihan oikeasti tietää sisimmässään kannattaako jatkaa vai ei.

    Norppa: Niinpä. Juuri tuo minut tekeekin surulliseksi.

    VastaaPoista