Ihan turhaa oli valvominen silloin pari päivää takaperin, samoin eilen. Olen ihan tajuttoman väsynyt päivisin, kun joka yö pitää valvoa yli yhteen fasarin äärellä. Ei ole ihan normaalia tämä. Ihme roikkumista ihmisessä, joka on alusta asti sanonut, ettei halua mitään vakavaa. Ja josta itsekin olen ajatellut, että tää on vaan tällaista pientä kivaa piristystä. Totuus vaan on, että en kestä aikoja, jolloin ei tapahdu yhtään mitään ja siksi yritän kaikin keinoin pitää tämänkin sutinan liekin hengissä. Valitettavasti tänä aamuna seikkailija lähti viikonloppureissuun, joten kuulen hänestä taas aikaisintaan sunnuntaina... Emme ole jutelleet kunnolla moneen päivään.
Mieltäni ei yhtään paranna se, että vaaka näytti tänään 59,3. Olen joskus luvannut itselleni, että en ikinä päästä lukemia yli 60:n. Minusta on valokuvia yli 60-kiloisena ja se ei ole kaunista. Ei selityksiä, kai paino nousee, jos istuu joka ilta koneella jostain kahdeksasta yli puolenyön ja syö. Ei auta siinä lenkkeilyt sun muut. ***kele, että ottaa päähän!!! Viikonloppuna on kaiken lisäksi työpaikan iltamat. Massiivinen vaatekriisi odotettavissa.
Mua henkilökohtaisesti tuohon mieshuomion tarpeeseen on auttanut vain uusien tuttujen haaliminen. Ylipäätänsäkin kaikki sosiaalinen kanssakäymin muiden kanssa. Kotona naamakirjan ääressä tapittaminen on just pahinta. :<
VastaaPoistaLenkkeily on tietty se toinen keino. Ei tule sängyssä pyörittyä öisin niin paljon kun pääsee purkamaan juoksemiseen. Ilman miehiä, mulla ois varmaan ihan rapakunto!:D
Älä murehdi sitä painoa. :)
Olet oikeassa, sirocco, naamakirjajumitus on pahasta. Ei saisi jäädä niin koukkuun johonkin ihmiseen tai niihin huomionosoituksiin. Olen huomannut, että mitä enemmän hän on nyt ollut poissa fasarista, sitä helpompi minunkin on ollut kirjautua sieltä ulos ja mennä nukkumaan. Ehkä pikku hiljaa alan ymmärtää, että minun elämäni on täällä, siis suomessa, ja minun pitää keskittyä siihen ja lakata tarrautumasta olemattomiin haavekuviin.
VastaaPoistaJa äh, paino... Se on valitettavasti sellainen ikuisuusasia, joka ei kai koskaan katoa takaraivosta. Mut joo, murehdin sitä paljon vähemmän kuin joskus nuorempana. Hyvä niin:)