Palautin sen tekstin, eilen. Kaiken saa aina lopulta tehtyä, kun on kerran pakko. Lopulta annoin itselleni jopa krediittiä suoritetusta työstä. Hitto, myöhässä tai ei, mä ansaitsen vähän kauniita sanoja, jos saan vaan ikinä suoritettua kaikki nää kevään kurssit kunnialla. Nyt just tuntuu, ettei mee päivääkään, ettei tarvis olla kirjoittamassa jotain esseetä tai raporttia ja sit ku vihdoin ois hetki vapaata opiskeluista, pitää mennä töihin... Vois sanoa, että oon aika loppu.
Ja ei, en ole todellakaan unohtanut Markusta. Harmi. Hukkaan heitettyjä tunteita. Kuulostan varmaan hullulta pakkomielteiseltä... Mahtavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti